Juokse villi lapsi

Juoksu on minulle enemmän kuin liikuntaa ja kilpailua, se lienee tullut selväksi polun varrella. Vauva-askelin olen koettanut lähestyä kuitenkin tavoitteellista juoksuharjoittelua, jotta välttyisin vammoilta ja saisin itsestäni enemmän irti. Niinpä entisellä luonnonlapsella on juoksuohjelma ja henkilökohtainen valmentaja sekä yllättäen myös kisakalenteri. Ja kisakalenterissa pari kilpailua asvaltilla. -Siis minulla, jolle juoksu on linnunlaulua ja lämmintä metsäpolkua paljaiden varpaiden alla? Kyllä.

Vauhtikokeilu lähti liikkeelle yksinkertaisesta itsekkyydestä. Olin lähdössä Helsinki Spring Maratonille huolto- ja kannustushommiin ja jossain vaiheessa sain älynväläyksen ilmoittautua itsekin mukaan juoksemaan kymppi, jonka ehtisi sopivasti huitaista omaksi pikkukivaksi ennen kuin siirtyy kadun varteen hurraamaan oikeille juoksijoille. Matkaan lähtö ei jännittänyt oikeastaan yhtään. Tiesin, että kympin jaksaa vaikka kontata tarvittaessa maaliin. Lisäksi alla oli yksi onnistunut kotikutoinen kiihtyvä kymppi -kokeilu, joka osoitti, että höntsäämällä alun on silti mahdollista alittaa tunnin aikaraja.

Neljän viikon flunssakierteen jälkeen kisa-aamu valkeni aurinkoisena, mutta viileänä ja tuulisena. Mitään paineita ei ollut, keuhkonkappaleet irtoilivat jo kävellessä. Sykkeet kuitenkin olivat ookoo, joten juoksemiseen ei ollut sen puoleen estettä. Kamat oli pakattu ja enemmän jännitti koutsin (joka siis juoksi täysmatkan) puolesta kuin omasta. Täysmara paukautettiin matkaan puolisen tuntia ennen omaa lähtöäni (koutsi juoksi oman ennätyksensä!). Lähtöalueella ehdin tutustua muutamaan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -yhteisön jäseneen livenä ja lämmitellä kentällä (kiitos, Leena). Juuri ennen lähtöhetkeä ryhmityin porukan puolivälin huonommalle puolelle – itseluottamus kohdillaan 🙂

Paukku ei kantautunut korviini, mutta kun muutkin lähtivät liikkeelle, lähdin minäkin. Näinkö hitaasti nämä juoksee, ajattelin? Aloin kiihdyttää vauhtia ja mietin, että olisin voinut kai sittenkin lähteä vähän edempää liikkeelle. Ensimmäiset kaksi kilometriä menin sopivanvauhtisen porukan mukana enkä paljon kelloa vilkuillut. Sitten kun vilkaisin, tajusin, että tällä vauhdilla tunti alittuu helposti. Wau. Joku vieressä juossut mies kyseli mun kengistä – juoksin Feelmaxeilla. Toinen tyttö kyseli kulunutta aikaa ja senhetken tahtia, häneltä oli kello kupsahtunut jo startissa. Hän kertoi, että tavoitteena olisi tunnin alitus ja halusi tietää, onnistuuko se tällä vauhdilla. Totesin, että alle ollaan menossa reippaasti, sen hetkinen tahti oli 5:30/km.

IMG_20160424_164719

Molemmat juttukumppanit jäivät selän taakse ja suureksi kummastuksekseni selkiä alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Siis mitä? Minäkö ohitan tässä edelläni lähteneitä? Flow alkoi hiipiä päälle. Sitä ei kestänyt kuitenkaan kauan.  6-8 kilometrin kohdalla oli vastatuulta pitkä pätkä Kehä 1:n humistessa vieressä ja reisissä alkoi tuntua. Plääh. Ei tää nyt niin helppoa ookaan ja missä se luvattu ”kaunis” reitti muka on? Vastatuulesta pois päästyä juoksu helpottui taas ja eräässä mutkassa kannustaneet KPK-ystävät (kiitos Touhotin, Elina ja Lasse!) saivat tossuun lisää vauhtia. Hei. Pari kilsaa enää! Tässä kohtaa sain taivaltaa aika yksin, selkiä ei tullut vastaan eikä kyllä ketään takaakaan. Koko kisan aikana minut oli ohittanut muutenkin vain yksi ainoa juoksija. Loppusuoran häämöttäessä seisoi kadun varressa vielä toinen iso KPK:n sakki kirittämässä ja sitten aukesikin jo maalisuora. Mä tein sen! Ja loppuaika….52:43! Oma ennätys ja sijoitus 17./83. yleisessä sarjassa (jostain syystä N40 sarjaa ei ollut ollenkaan). En voi olla kuin tyytyväinen.

Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin  jo siirtymässä mielikuvissani takaisin metsän suojiin. Yhtenä vauhtiharjoituksena kohti Vierumäki Trailia toimii toukokuinen Bodom Trail ja sen yhteislenkeistä toinen juostaan huomenna. Polkutossut on jo kaivettu esiin ja hymy hiipii huulille. Villi lapsi pääsee taas leikkimään metsän siimekseen. Sinne minä kuitenkin kuulun.

Täältä minut tapaa huomenna:

Bodom Trail community run

 

 

Mainokset

Ei ikinä

Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime postaukseni. Uusia tavoitteita ja uusia näkökulmia elämään. Pieni sairastaminen – ei flunssaa vakavampaa – opetti minulle taas lisää sykkeiden seuraamisesta ja opiskelu on pitänyt myös takapuoleni välillä turhan pitkään tuolissa. Olen sentään ehtinyt juoksennellakin, onneksi. Mutta edetäänpä kronologisesti 🙂 Kerron teille, mitä kaikkea en ikinä pysty tekemään….

En ikinä juokse puolimaratonia, ainakaan asvaltilla

Muistan todistettavasti sanoneeni syksyllä, että ”en ikinä juokse maratonia”…ja ”puolikaskin tuntuu epätodennäköiseltä”. Ja jos pystynkin jatkamaan juoksemista, ei ”selkä ikinä tule kestämään asvalttia”. Never say never. Kaikki ”EI IKINÄ” -tabut ovat puolen vuoden aikan murtuneet yksitellen ja välillä tuntuu, että katson tätä sivustaseuraajana ihmetellen.

Suomen talvi – joka ei kuulu ystäväpiiriini – on kuitenkin pakottanut sahaamaan pitkiksiä tienvieriä (ja luoja paratkoon: Asvalttia pitkin!) koluten. Kilometrit hiipivät lenkki lenkiltä eteeni ja jäivät taakse. Ensin 12 kilometriä, sitten 14, 17, 19….ja lopulta eräänä perjantai-iltana lähdin rättiväsyneenä iltavuoron jälkeen juoksemaan taas sitä ainoaa valaistua kevyenliikenteenväylää, mikä tästä tuppukylästä turvallisesti johtaa pimeyden keskellä yhtään mihinkään. Ajattelin, että tunti ja käännös takaisin. Tunnin kohdalla alla oli 8 ja risat. ”Ääh, vielä vähän…Juoksen sen kymmenen ja puoli, sisulla. Takaisin ei pääse kuin samaa reittiä…” Ja niin seisoin Hyvinkään puolella ja tajusin, että tästä tulee 21km, ellen soita taksia. Takaisin menomatka ei tuntunut raskaalta, selkään ei sattunut ja vauhtikin alkoi kasvaa. Oikeesti? Juoksinko mä just puolikkaan, asvaltilla? Juoksit, ihan itse. Ja ei, tämä ei tapahtunut jollekulle muulle, vaan just sulle!

En ikinä juokse maratonia, enkä ainakaan kilpaa

Juoksin viime vuonna kaksi kilpailua. En siksi, että pitäisin kilpailemisesta. Olen aina inhonnut sitä. Juoksin siksi, että halusin näyttää itselleni. Ensin sen, että pystyn juoksemaan paljain jaloin vaikeammassakin maastossa. Ja sitten vain kokeakseni, miltä tuntuu juosta isommassa tapahtumassa. Halusin aistia luonnon ja juoksemisen tuoman hyvänolontunteen lisäksi, miten suuren massan osana oleminen vaikuttaisi yksinäiseen polkupeikkoon. Vaikutti se. Lähtöalueella vuodatin ensimmäiset kyyneleet ja maalissa loput. Matkan varrella jutustelin monen ihmisen kanssa ja huomasin, että pidin myös tästä. Erilaista, mutta nautittavaa. Taas yksi ”en ikinä” murrettu.

Tämä blogi perustettiin kertomaan matkastani Vierumäki Trailille. Mitä olisi matka ilman välipysähdyksiä? Se olisi siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuin huomaamatta matkaan alkoi ilmestyä väli- ja pidemmän tähtäimen tavoitteita. Ensin syntymäpäivälahjaksi Bodom Trail toukokuussa, tavoitteena juosta puolikas polulla.

Sitten isompikin pommi. Rakas tätini asuu kaukana Havaijilla. Sinne olen suunnitellut matkaa jo viisi vuotta ja tänä kesänä sen piti toteutua. Kuinka ollakaan, täti tietää tämänhetkisen intohimoni. Niinpä sain viestin: ”Tule vasta joulukuussa, juokse Honolulu Marathon”. Joo, just. Minä juoksemassa asvaltilla 42 kilometriä? No, no….wait! Sounds like a good idea, auntie dear. Yup. I just singned up. Siis mitä? ”En ikinä juokse maratonia….”

HM-Course-Map

Minullakin on siis nyt ”kisakalenteri”

  • 24.4. HSM 10k
  • 5.5. Bodom Trail 21k
  • 3.7. Vierumäki Trail 33k
  • 11.12. Honolulu Marathon

En ole ikinä painanut näin paljon

En olisi nainen, ellen kamppailisi ainakin joskus painoni kanssa. Tähän asti rasvaprosenttiprojekti on ollut plusmiinus nolla. Ahdisti merkitä joka ikinen suupala jonnekin ruokapäiväkirjaan. Söin kuin hevonen, mitään ei tapahtunut. Päätin henkilökohtaisen valmentajan luvalla heivata Sulamon vähäksi aikaa. Sairastuin flunssaan, makasin sohvaperunana ja söin viisi levyä suklaata. Jo alkoi tapahtua. Kaksi kiloa, kaksi senttiä vyötärölle. Okei, tavoite saavutettu. Olenko tyytyväinen?

Hei, olen keski-ikäinen nainen. En ole IKINÄ (taas se sana) painanut näin ”paljon”. Peilistä näkyy (muka) jenkkakahvat, juoksusortsit kiristävät vyötäröltä. Ei sen näin pitänyt mennä? Uuteen ja tuntemattomaan tottuminen vie aikaa. Sitä onneksi on. Mutta minulle, jolle paino ei ikinä ole ollut ongelma, se tuottaakin nyt mielipahaa. Miksi? Tämä on asia, johon en ollut osannut varautua. Ja tämän myöntäminen tekee tiukkaa. Ajattelin, että tämänkin auki kirjoittaminen auttaisi tunteen työstämisessä. Aika näyttää. Tavoite on kuitenkin saavutettu.

 

Ja tarinan opetus?

Olen aina ajatellut, että kyllä ihminen tietää omat rajansa. Ja varmasti näin onkin, juuri sillä hetkellä. Olen pikkuhiljaa matkalla kuitenkin toisenlaiseen ajatteluun. Suurin este omien haaveiden ja unelmien tiellä on oma mieli. Ja valinnan teet sinä itse. Jäätkö siihen uskoon, että et pysty?  Vai unohdatko pelkosi ja päätät kokeilla kuitenkin? Jos totta puhutaan, mitää menetettävää ei ole.

Ihanaa maaliskuuta, Ystävät! Eikä mulle IKINÄ löydy sopivia kenkiä maastorymyyn…. 😉 (TJMotion!)

Uusia näkökulmia

P1060090_20160106210708

Olen jo aikaisemmin kertonutkin, että juoksu on minulle meditaatiota. Ehkä juuri siksi polut mutkineen, juurakoineen ja kivineen ovat minulle se rakkain elementti, johon paljaat varpaani haluaisin kuljettaa. Suomessa kuitenkin on olemassa yksi vuodenaika, jolloin tämä ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Uskolliset Minimukseni ovat kuljettaneet minua myös tämän talven paukkupakkasissa. Jopa -18 asteen lukemissa varpaat pysyvät aivan lämpiminä parilla ohuella merinovillasukalla. Pitokin on ollut hyvä. En siis suureksi helpotuksekseni ole joutunut ostamaan goretex- tai nastakenkiä (eikä sellaisia todennäköisesti edes löytyisi niin riisuttuna versiona kuin toivoisin).  Hengityselimet ovat ainoat, jotka ovat pakkasesta kärsineet. Minulla on voimakas taipumus keuhkoputkien supistumiseen kovilla pakkasilla. Hengittäminen tulee silloin hyvin työlääksi.

Niinpä otin ilolla vastaan mahdollisuuden juosta paljain jaloin ja sortseissa pakkasen paukkuessa nurkissa. Tähän tarjoutui mahdollisuus keskellä Espoota, Ratiopharm Areenalla. Aluksi olin toki hieman skeptinen sen suhteen, miten luonnonkauneutta halajava sieluni kestäisi 400 metrin sisäradalla hinkkaamista. Oppaiksi tarjoutui muutama Pintakaasuttelija (Kurkkaa Facebookin ryhmä Kestävyyttä pintakaasulla 24/7).

Ensituntuma mondoon piti ottaa varmuuden vuoksi Feelmaxeilla (mallia Panka, 1.3mm kumipohjalla), mutta parin kilometrin jälkeen olin varma, että pystyisin tähän paljain jaloinkin, joten tossut nurkkaan. Juoksuvauhti karkasi iloisesti jonnekin sfääreihin, vaikka juoksuohjelmassa luki jotain peekoosta. Muutaman päästellyn kierroksen jälkeen jäin tassuttelemaan oppaideni vanaveteen ja sykkeetkin tasoittuivat -jos ei nyt ihan toivotulle tasolle, niin PK2:een kuitenkin. Olin myös yllättynyt siitä, että pidin myös yhdessä juoksemisesta ja juttelemisesta -minä, joka olen tottunut linnunlauluun ja tuulen huminaan ainoina matkaseuralaisinani. 12 kilometriä ovaalilla taittui kuitenkin kuin itsestään.

Lopuksi oli vielä hiukan aikaa hifistellä askelluksen videoimisella. Tarkoituksena selvittää, mitä virheitä askelluksessa on ja olisiko niitä mahdollista omin avuin korjailla. Pyörittelen myös päässäni mahdollisuutta, että juoksisin keväällä jonkin lyhyen kisan täysin paljain jaloin. Vierumäki Trail tulee kuitenkin todennäköisesti kulkemaan tossuilla.

Parhaat mentorini paljasjalkajuoksun saralta löytyvät Facebookin Luomujuoksu -ryhmästä. Heistä Hannu Mieskolainen suostui ystävällisesti auttamaan juoksutekniikkani parantamisessa – iso kiitos! Tässä minulle haastetta:

1. Jalan eteentuonti (lentovaihe) todella matala. Koukista polvea niin, että nilkka nousee korkeammalle 2. Jalan eteenvienti turhan pitkälle, jolloin polven kulma aukeaa lähes suoraksi -> nosta kadenssia 180 askelta/min 3. Edelliseen liittyen paino tulee jalalle painopisteen edessä, jolloin taloudellisuus kärsii 4. Vartalon ja pään asento erinomaiset, eivät kaadu eteen 5. Lantio kippaa hiukan eteenpäin, onkohan lonkankoukistajat lyhentyneet? Videosta havaittua – kandessi matala – kädet saisivat tehdä laajempaa liikerataa, auttaa rytmityksen ja tasapainoon – hartiat ovat erinomaisen stabiilit, eli eivät kierry askeleella liikaa – vartalon asento muutenkin oikein mainio ja tasapinoinen – jalan alastulo näyttää hyvälle – polvi voi ojentua hiukan enemmän takana jättövaiheessa

12510040_1254034187946050_1096509892_o

Kaikkein eniten toivon, että tästä blogista olisi hyötyä ja iloa jollekulle. Haluan rohkaista kaikkia kokeilemaan uusia ja jopa mahdottomalta tuntuvia ajatus- ja toimintamalleja. Nykyään urheilu on alati kiihtyvää kilpavarustelua. Minä uskon, että vähemmälläkin selviää. Kaikkiin vaivoihin ei löydy apua välineistä ja teknologiasta. Ihmiskeho itsessään on ihmeellinen vekotin, sille pitää vain antaa mahdollisuus.

Maukasta Uutta Vuotta 2016!

Uskon puutetta

Mennyt vuosi ei mennyt moneltakaan osin suunnitelmien mukaan. Vuotta rytmitti KELA:n selkäkuntoutus – jonka ensimmäisellä jaksolla olin valmis kyyneleet silmissäni heittämään pyyhkeen kehään. Kävin kuitenkin sitkeästi kuntosalilla ja selän liikkuvuus alkoi parantua, voimaakin tuli lisää syksyllä tehdyn uuden toiminnallisen saliohjelman myötä. Motivaatio kasvoi myös pikkuhiljaa – minusta voisi ehkä sittenkin tulla uudelleen juoksija, ehkä. Kuntoutuksen tavoitteeksi asettamani ”10 kilometrin juoksu onnistuu kivutta” täyttyi keväällä 2015.

Juoksukilometrejä ei kuitenkaan vuodelle kertynyt kuin kuutisensataa – pelko kivun uusimisesta esti minua juoksemasta. Käyntejä uimahallin kuntosalille ja ryhmäliikuntatunneille kertyi vuoden aikana kuitenkin lähemmäs 200, pyöräilykilometrejä myös mukavasti ja elämäni paras Cooper-tulos (2690m) syntyi avojaloin juostuna kesäkuussa. Harjoituspäiväkirjaa katsellessa totesin kuitenkin, että Helsinki City Trailille 17.10. lähdin niinkin huikeat harjoituskilometrit allani kuin keskimäärin 11 km kuukaudessa! Suoranainen ihme siis, että pääsin edes maaliin. Keskisyke matkalla oli 184. Se kertonee jostakin. Juoksin kuitenkin koko matkan hymyssä suin ja maaliin saavuin ilosta kyynelehtien.

City Trailin jälkeen kuitenkin tapahtui käänne, jollaista en ollut osannut odottaa. Sanoin moneen kertaan ääneen, että juokseminen on mukavaa ja sujuukin taas, mutta ”ikinä en tule juoksemaan maratonia, korkeintaan puolikkaan, ja sekin on epätodennäköistä”. En uskonut itseeni. Onneksi joku muu uskoi. Ja nyt olen valmistautumassa liikunnallisen elämäni suurimpaan haasteeseen, Vierumäki Trailin 33 kilometrin matkalle.

Ruokaremontti

Kaiken hässäkän keskellä minulle tarjoutui mahdollisuus kehonkoostumusmittaukseen, jollaisessa olin käynyt kerran aiemminkin. Tuloksia tutkaillessa PT:n kanssa kävi selville, että salitreeni oli selkeästi purrut. Muutama kilo rasvaa oli muuttunut lihakseksi painon pysyessä aivan samana. Rasvaprosentti oli 16,3. Kuntoutuksen viimeisellä jaksolla oli mahdollisuus konsultoida ravitsemusterapeuttia ja hänen ohjeillaan keräillään nyt pientä ”vararengasta”. Hyvänä apuna on Sulamo. Helppokäyttöinen ja antaa mukavasti dataa myös muusta kuin pelkistä kalorimääristä. Itselleni selvisi pienoinen hivenaineiden ja vitamiinien puutos – en käytä juurikaan maitoa enkä punaista lihaa.

Polkua pitkin kohti päämäärää

Matkani oppaiksi on lupautunut joukko innostuneita ja innostavia ihmisiä. Tässä blogissa kerron, millaisia eväitä heiltä saan päästäkseni tavoitteisiini. Henkilökohtainen valmentaja vastaa juoksuvalmennuksesta ja lihaskunnosta. Itse huolehdin kehonhuollosta monipuolisten venyttelyiden ja ryhmäliikunnan tarjonnan avulla.  Henkisen puolen valmennuksesta kerron teille lähiaikoina.

Juoksuohjelmassa on ensi sunnuntain pitkiksen jälkeen alkamassa kevyempi viikko. Sen kunniaksi tänään vähän tassuttelua karvaisen ”terapeutti-valmentajani” kanssa pikkuhiljaa valkoiseksi muuttuvassa metsässä.

Ja koska kylmässä metsässä ei harmikseni enää pysty treenaamaan avojaloin eikä oikein Feelmaxeillakaan, on jalkaan puettava kolmanneksi mieluisin kenkävaihtoehto. NB Minmus. Ainakin näillä keleillä pärjään vielä mainiosti, kunhan jalassa on merinovillasukat ja nilkkoja lämmittävä säärystimet. Mahtavaa alkanutta vuotta kaikille! Uskokaa itseenne! (ja jos ette itse pysty siihen, etsikää joku, joka uskoo)

20160101_122427

Ensimmäinen pitkä lenkki

Palataanpa ajassa taaksepäin. Totuuden nimissä nimittäin työ Vierumäkeä varten on potkaistu käyntiin jo hieman ennen tämän blogin perustamista. Siihen on tarvittu uskoa, toivoa….ja sitä rakkauttakin. Haave pidemmästä matkasta alkoi elää oikeastaan jo 17.10., kun osallistuin Helsinki City Trailille. 12 kilometriä poluilla minimalistiset kengät jalassa, lähes ilman treeniä ja ilon kyyneleet silmissä maaliin Olympia-stadionilla. Sen kisan jälkeen moni pala elämässä loksahti kohdilleen. Löytyi tahto, motivaatio ja oikeat matkakumppanit polulle.

Viikko sitten juoksin puolittain vahingossa tähänastisen elämäni pisimmän matkan kiertäen kotikuntani lähdejärveä.  Osin umpimetsässä rymyten,osin poluilla ja osin hiekkateillä. Jossain vaiheessa päätettiin, että takasin ei enää käännytä. Ja niin minä, selkävaivainen, juoksin liki 23 kilometriä. Ainoa ”vamma”, jonka matkalla sain, oli hillitön nälkä – unohdettuani juoksurepusta tyystin energianlähteet. Ja niitähän tarvitsen, kun vararengas on tällä hetkellä täysin tyhjillään.

FB_IMG_1450554327439

 

Paljain jaloin?

Tämä blogi kertoo matkasta. Jotta voisi aloittaa uuden matkan, täytyy ensin pysähtyä hetkeksi. Minulle pysähdys tuli noin neljä vuotta sitten. Tajusin eräänä päivänä – kesken työpäivän – että selkäni oli tuskallisen kipeä. Oli ollut jo kauan. En pystynyt istumaan, en oikein seisomaankaan. Jouduin lopettamaan vuonna 2007 aloittamani juoksuharrastuksen. Kolmen kilometrin hölkkä toi kyyneleet silmiin. Aamuisin istuin lattialla ja kiemurtelin saadakseni sukat jalkaan.

Omalääkärin lähetteellä fysiatrille: välilevyrappeuma lannerangassa (L3/L4 ja L4/L5 -välit). Röntgenkuvia, kipulääkkeitä, kuntosaliohjelma, magneettikuva, sitkeää core-treeniä.Tätä tekstiä kirjoittaessani istun KELA-kuntoutuksen viimeisellä jaksolla kylpylähotellissa.

Aloitin juoksemisen uudelleen kesällä 2014. Ensin minimalistisilla kengillä. Sitten paljain jaloin. Juoksu sai uuden merkityksen. Se muuttui suorituksesta mietiskelyksi, ennätysjahdista seikkailuksi. Ensi kesänä on tarkoitus juosta polulla 33 kilometriä. Onko se todellakin mahdollista? Siitä kertoo tämä blogi. Olen tehnyt pysähdykseni ja nyt alkaa matka. Tervetuloa kanssani Polulle ❤