Ei ikinä

Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime postaukseni. Uusia tavoitteita ja uusia näkökulmia elämään. Pieni sairastaminen – ei flunssaa vakavampaa – opetti minulle taas lisää sykkeiden seuraamisesta ja opiskelu on pitänyt myös takapuoleni välillä turhan pitkään tuolissa. Olen sentään ehtinyt juoksennellakin, onneksi. Mutta edetäänpä kronologisesti 🙂 Kerron teille, mitä kaikkea en ikinä pysty tekemään….

En ikinä juokse puolimaratonia, ainakaan asvaltilla

Muistan todistettavasti sanoneeni syksyllä, että ”en ikinä juokse maratonia”…ja ”puolikaskin tuntuu epätodennäköiseltä”. Ja jos pystynkin jatkamaan juoksemista, ei ”selkä ikinä tule kestämään asvalttia”. Never say never. Kaikki ”EI IKINÄ” -tabut ovat puolen vuoden aikan murtuneet yksitellen ja välillä tuntuu, että katson tätä sivustaseuraajana ihmetellen.

Suomen talvi – joka ei kuulu ystäväpiiriini – on kuitenkin pakottanut sahaamaan pitkiksiä tienvieriä (ja luoja paratkoon: Asvalttia pitkin!) koluten. Kilometrit hiipivät lenkki lenkiltä eteeni ja jäivät taakse. Ensin 12 kilometriä, sitten 14, 17, 19….ja lopulta eräänä perjantai-iltana lähdin rättiväsyneenä iltavuoron jälkeen juoksemaan taas sitä ainoaa valaistua kevyenliikenteenväylää, mikä tästä tuppukylästä turvallisesti johtaa pimeyden keskellä yhtään mihinkään. Ajattelin, että tunti ja käännös takaisin. Tunnin kohdalla alla oli 8 ja risat. ”Ääh, vielä vähän…Juoksen sen kymmenen ja puoli, sisulla. Takaisin ei pääse kuin samaa reittiä…” Ja niin seisoin Hyvinkään puolella ja tajusin, että tästä tulee 21km, ellen soita taksia. Takaisin menomatka ei tuntunut raskaalta, selkään ei sattunut ja vauhtikin alkoi kasvaa. Oikeesti? Juoksinko mä just puolikkaan, asvaltilla? Juoksit, ihan itse. Ja ei, tämä ei tapahtunut jollekulle muulle, vaan just sulle!

En ikinä juokse maratonia, enkä ainakaan kilpaa

Juoksin viime vuonna kaksi kilpailua. En siksi, että pitäisin kilpailemisesta. Olen aina inhonnut sitä. Juoksin siksi, että halusin näyttää itselleni. Ensin sen, että pystyn juoksemaan paljain jaloin vaikeammassakin maastossa. Ja sitten vain kokeakseni, miltä tuntuu juosta isommassa tapahtumassa. Halusin aistia luonnon ja juoksemisen tuoman hyvänolontunteen lisäksi, miten suuren massan osana oleminen vaikuttaisi yksinäiseen polkupeikkoon. Vaikutti se. Lähtöalueella vuodatin ensimmäiset kyyneleet ja maalissa loput. Matkan varrella jutustelin monen ihmisen kanssa ja huomasin, että pidin myös tästä. Erilaista, mutta nautittavaa. Taas yksi ”en ikinä” murrettu.

Tämä blogi perustettiin kertomaan matkastani Vierumäki Trailille. Mitä olisi matka ilman välipysähdyksiä? Se olisi siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuin huomaamatta matkaan alkoi ilmestyä väli- ja pidemmän tähtäimen tavoitteita. Ensin syntymäpäivälahjaksi Bodom Trail toukokuussa, tavoitteena juosta puolikas polulla.

Sitten isompikin pommi. Rakas tätini asuu kaukana Havaijilla. Sinne olen suunnitellut matkaa jo viisi vuotta ja tänä kesänä sen piti toteutua. Kuinka ollakaan, täti tietää tämänhetkisen intohimoni. Niinpä sain viestin: ”Tule vasta joulukuussa, juokse Honolulu Marathon”. Joo, just. Minä juoksemassa asvaltilla 42 kilometriä? No, no….wait! Sounds like a good idea, auntie dear. Yup. I just singned up. Siis mitä? ”En ikinä juokse maratonia….”

HM-Course-Map

Minullakin on siis nyt ”kisakalenteri”

  • 24.4. HSM 10k
  • 5.5. Bodom Trail 21k
  • 3.7. Vierumäki Trail 33k
  • 11.12. Honolulu Marathon

En ole ikinä painanut näin paljon

En olisi nainen, ellen kamppailisi ainakin joskus painoni kanssa. Tähän asti rasvaprosenttiprojekti on ollut plusmiinus nolla. Ahdisti merkitä joka ikinen suupala jonnekin ruokapäiväkirjaan. Söin kuin hevonen, mitään ei tapahtunut. Päätin henkilökohtaisen valmentajan luvalla heivata Sulamon vähäksi aikaa. Sairastuin flunssaan, makasin sohvaperunana ja söin viisi levyä suklaata. Jo alkoi tapahtua. Kaksi kiloa, kaksi senttiä vyötärölle. Okei, tavoite saavutettu. Olenko tyytyväinen?

Hei, olen keski-ikäinen nainen. En ole IKINÄ (taas se sana) painanut näin ”paljon”. Peilistä näkyy (muka) jenkkakahvat, juoksusortsit kiristävät vyötäröltä. Ei sen näin pitänyt mennä? Uuteen ja tuntemattomaan tottuminen vie aikaa. Sitä onneksi on. Mutta minulle, jolle paino ei ikinä ole ollut ongelma, se tuottaakin nyt mielipahaa. Miksi? Tämä on asia, johon en ollut osannut varautua. Ja tämän myöntäminen tekee tiukkaa. Ajattelin, että tämänkin auki kirjoittaminen auttaisi tunteen työstämisessä. Aika näyttää. Tavoite on kuitenkin saavutettu.

 

Ja tarinan opetus?

Olen aina ajatellut, että kyllä ihminen tietää omat rajansa. Ja varmasti näin onkin, juuri sillä hetkellä. Olen pikkuhiljaa matkalla kuitenkin toisenlaiseen ajatteluun. Suurin este omien haaveiden ja unelmien tiellä on oma mieli. Ja valinnan teet sinä itse. Jäätkö siihen uskoon, että et pysty?  Vai unohdatko pelkosi ja päätät kokeilla kuitenkin? Jos totta puhutaan, mitää menetettävää ei ole.

Ihanaa maaliskuuta, Ystävät! Eikä mulle IKINÄ löydy sopivia kenkiä maastorymyyn…. 😉 (TJMotion!)

Mainokset

Maukasta Uutta Vuotta 2016!

Uskon puutetta

Mennyt vuosi ei mennyt moneltakaan osin suunnitelmien mukaan. Vuotta rytmitti KELA:n selkäkuntoutus – jonka ensimmäisellä jaksolla olin valmis kyyneleet silmissäni heittämään pyyhkeen kehään. Kävin kuitenkin sitkeästi kuntosalilla ja selän liikkuvuus alkoi parantua, voimaakin tuli lisää syksyllä tehdyn uuden toiminnallisen saliohjelman myötä. Motivaatio kasvoi myös pikkuhiljaa – minusta voisi ehkä sittenkin tulla uudelleen juoksija, ehkä. Kuntoutuksen tavoitteeksi asettamani ”10 kilometrin juoksu onnistuu kivutta” täyttyi keväällä 2015.

Juoksukilometrejä ei kuitenkaan vuodelle kertynyt kuin kuutisensataa – pelko kivun uusimisesta esti minua juoksemasta. Käyntejä uimahallin kuntosalille ja ryhmäliikuntatunneille kertyi vuoden aikana kuitenkin lähemmäs 200, pyöräilykilometrejä myös mukavasti ja elämäni paras Cooper-tulos (2690m) syntyi avojaloin juostuna kesäkuussa. Harjoituspäiväkirjaa katsellessa totesin kuitenkin, että Helsinki City Trailille 17.10. lähdin niinkin huikeat harjoituskilometrit allani kuin keskimäärin 11 km kuukaudessa! Suoranainen ihme siis, että pääsin edes maaliin. Keskisyke matkalla oli 184. Se kertonee jostakin. Juoksin kuitenkin koko matkan hymyssä suin ja maaliin saavuin ilosta kyynelehtien.

City Trailin jälkeen kuitenkin tapahtui käänne, jollaista en ollut osannut odottaa. Sanoin moneen kertaan ääneen, että juokseminen on mukavaa ja sujuukin taas, mutta ”ikinä en tule juoksemaan maratonia, korkeintaan puolikkaan, ja sekin on epätodennäköistä”. En uskonut itseeni. Onneksi joku muu uskoi. Ja nyt olen valmistautumassa liikunnallisen elämäni suurimpaan haasteeseen, Vierumäki Trailin 33 kilometrin matkalle.

Ruokaremontti

Kaiken hässäkän keskellä minulle tarjoutui mahdollisuus kehonkoostumusmittaukseen, jollaisessa olin käynyt kerran aiemminkin. Tuloksia tutkaillessa PT:n kanssa kävi selville, että salitreeni oli selkeästi purrut. Muutama kilo rasvaa oli muuttunut lihakseksi painon pysyessä aivan samana. Rasvaprosentti oli 16,3. Kuntoutuksen viimeisellä jaksolla oli mahdollisuus konsultoida ravitsemusterapeuttia ja hänen ohjeillaan keräillään nyt pientä ”vararengasta”. Hyvänä apuna on Sulamo. Helppokäyttöinen ja antaa mukavasti dataa myös muusta kuin pelkistä kalorimääristä. Itselleni selvisi pienoinen hivenaineiden ja vitamiinien puutos – en käytä juurikaan maitoa enkä punaista lihaa.

Polkua pitkin kohti päämäärää

Matkani oppaiksi on lupautunut joukko innostuneita ja innostavia ihmisiä. Tässä blogissa kerron, millaisia eväitä heiltä saan päästäkseni tavoitteisiini. Henkilökohtainen valmentaja vastaa juoksuvalmennuksesta ja lihaskunnosta. Itse huolehdin kehonhuollosta monipuolisten venyttelyiden ja ryhmäliikunnan tarjonnan avulla.  Henkisen puolen valmennuksesta kerron teille lähiaikoina.

Juoksuohjelmassa on ensi sunnuntain pitkiksen jälkeen alkamassa kevyempi viikko. Sen kunniaksi tänään vähän tassuttelua karvaisen ”terapeutti-valmentajani” kanssa pikkuhiljaa valkoiseksi muuttuvassa metsässä.

Ja koska kylmässä metsässä ei harmikseni enää pysty treenaamaan avojaloin eikä oikein Feelmaxeillakaan, on jalkaan puettava kolmanneksi mieluisin kenkävaihtoehto. NB Minmus. Ainakin näillä keleillä pärjään vielä mainiosti, kunhan jalassa on merinovillasukat ja nilkkoja lämmittävä säärystimet. Mahtavaa alkanutta vuotta kaikille! Uskokaa itseenne! (ja jos ette itse pysty siihen, etsikää joku, joka uskoo)

20160101_122427