Uusia näkökulmia

Olen jo aikaisemmin kertonutkin, että juoksu on minulle meditaatiota. Ehkä juuri siksi polut mutkineen, juurakoineen ja kivineen ovat minulle se rakkain elementti, johon paljaat varpaani haluaisin kuljettaa. Suomessa kuitenkin on olemassa yksi vuodenaika, jolloin tämä ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Uskolliset Minimukseni ovat kuljettaneet minua myös tämän talven paukkupakkasissa. Jopa -18 asteen lukemissa varpaat pysyvät aivan lämpiminä parilla ohuella merinovillasukalla. Pitokin on ollut hyvä. En siis suureksi helpotuksekseni ole joutunut ostamaan goretex- tai nastakenkiä (eikä sellaisia todennäköisesti edes löytyisi niin riisuttuna versiona kuin toivoisin).  Hengityselimet ovat ainoat, jotka ovat pakkasesta kärsineet. Minulla on voimakas taipumus keuhkoputkien supistumiseen kovilla pakkasilla. Hengittäminen tulee silloin hyvin työlääksi.

Niinpä otin ilolla vastaan mahdollisuuden juosta paljain jaloin ja sortseissa pakkasen paukkuessa nurkissa. Tähän tarjoutui mahdollisuus keskellä Espoota, Ratiopharm Areenalla. Aluksi olin toki hieman skeptinen sen suhteen, miten luonnonkauneutta halajava sieluni kestäisi 400 metrin sisäradalla hinkkaamista. Oppaiksi tarjoutui muutama Pintakaasuttelija (Kurkkaa Facebookin ryhmä Kestävyyttä pintakaasulla 24/7).

Ensituntuma mondoon piti ottaa varmuuden vuoksi Feelmaxeilla (mallia Panka, 1.3mm kumipohjalla), mutta parin kilometrin jälkeen olin varma, että pystyisin tähän paljain jaloinkin, joten tossut nurkkaan. Juoksuvauhti karkasi iloisesti jonnekin sfääreihin, vaikka juoksuohjelmassa luki jotain peekoosta. Muutaman päästellyn kierroksen jälkeen jäin tassuttelemaan oppaideni vanaveteen ja sykkeetkin tasoittuivat -jos ei nyt ihan toivotulle tasolle, niin PK2:een kuitenkin. Olin myös yllättynyt siitä, että pidin myös yhdessä juoksemisesta ja juttelemisesta -minä, joka olen tottunut linnunlauluun ja tuulen huminaan ainoina matkaseuralaisinani. 12 kilometriä ovaalilla taittui kuitenkin kuin itsestään.

Lopuksi oli vielä hiukan aikaa hifistellä askelluksen videoimisella. Tarkoituksena selvittää, mitä virheitä askelluksessa on ja olisiko niitä mahdollista omin avuin korjailla. Pyörittelen myös päässäni mahdollisuutta, että juoksisin keväällä jonkin lyhyen kisan täysin paljain jaloin. Vierumäki Trail tulee kuitenkin todennäköisesti kulkemaan tossuilla.

Parhaat mentorini paljasjalkajuoksun saralta löytyvät Facebookin Luomujuoksu -ryhmästä. Heistä Hannu Mieskolainen suostui ystävällisesti auttamaan juoksutekniikkani parantamisessa – iso kiitos! Tässä minulle haastetta:

1. Jalan eteentuonti (lentovaihe) todella matala. Koukista polvea niin, että nilkka nousee korkeammalle 2. Jalan eteenvienti turhan pitkälle, jolloin polven kulma aukeaa lähes suoraksi -> nosta kadenssia 180 askelta/min 3. Edelliseen liittyen paino tulee jalalle painopisteen edessä, jolloin taloudellisuus kärsii 4. Vartalon ja pään asento erinomaiset, eivät kaadu eteen 5. Lantio kippaa hiukan eteenpäin, onkohan lonkankoukistajat lyhentyneet? Videosta havaittua – kandessi matala – kädet saisivat tehdä laajempaa liikerataa, auttaa rytmityksen ja tasapainoon – hartiat ovat erinomaisen stabiilit, eli eivät kierry askeleella liikaa – vartalon asento muutenkin oikein mainio ja tasapinoinen – jalan alastulo näyttää hyvälle – polvi voi ojentua hiukan enemmän takana jättövaiheessa

Kaikkein eniten toivon, että tästä blogista olisi hyötyä ja iloa jollekulle. Haluan rohkaista kaikkia kokeilemaan uusia ja jopa mahdottomalta tuntuvia ajatus- ja toimintamalleja. Nykyään urheilu on alati kiihtyvää kilpavarustelua. Minä uskon, että vähemmälläkin selviää. Kaikkiin vaivoihin ei löydy apua välineistä ja teknologiasta. Ihmiskeho itsessään on ihmeellinen vekotin, sille pitää vain antaa mahdollisuus.

Maukasta Uutta Vuotta 2016!

Uskon puutetta

Mennyt vuosi ei mennyt moneltakaan osin suunnitelmien mukaan. Vuotta rytmitti KELA:n selkäkuntoutus – jonka ensimmäisellä jaksolla olin valmis kyyneleet silmissäni heittämään pyyhkeen kehään. Kävin kuitenkin sitkeästi kuntosalilla ja selän liikkuvuus alkoi parantua, voimaakin tuli lisää syksyllä tehdyn uuden toiminnallisen saliohjelman myötä. Motivaatio kasvoi myös pikkuhiljaa – minusta voisi ehkä sittenkin tulla uudelleen juoksija, ehkä. Kuntoutuksen tavoitteeksi asettamani ”10 kilometrin juoksu onnistuu kivutta” täyttyi keväällä 2015.

Juoksukilometrejä ei kuitenkaan vuodelle kertynyt kuin kuutisensataa – pelko kivun uusimisesta esti minua juoksemasta. Käyntejä uimahallin kuntosalille ja ryhmäliikuntatunneille kertyi vuoden aikana kuitenkin lähemmäs 200, pyöräilykilometrejä myös mukavasti ja elämäni paras Cooper-tulos (2690m) syntyi avojaloin juostuna kesäkuussa. Harjoituspäiväkirjaa katsellessa totesin kuitenkin, että Helsinki City Trailille 17.10. lähdin niinkin huikeat harjoituskilometrit allani kuin keskimäärin 11 km kuukaudessa! Suoranainen ihme siis, että pääsin edes maaliin. Keskisyke matkalla oli 184. Se kertonee jostakin. Juoksin kuitenkin koko matkan hymyssä suin ja maaliin saavuin ilosta kyynelehtien.

City Trailin jälkeen kuitenkin tapahtui käänne, jollaista en ollut osannut odottaa. Sanoin moneen kertaan ääneen, että juokseminen on mukavaa ja sujuukin taas, mutta ”ikinä en tule juoksemaan maratonia, korkeintaan puolikkaan, ja sekin on epätodennäköistä”. En uskonut itseeni. Onneksi joku muu uskoi. Ja nyt olen valmistautumassa liikunnallisen elämäni suurimpaan haasteeseen, Vierumäki Trailin 33 kilometrin matkalle.

Ruokaremontti

Kaiken hässäkän keskellä minulle tarjoutui mahdollisuus kehonkoostumusmittaukseen, jollaisessa olin käynyt kerran aiemminkin. Tuloksia tutkaillessa PT:n kanssa kävi selville, että salitreeni oli selkeästi purrut. Muutama kilo rasvaa oli muuttunut lihakseksi painon pysyessä aivan samana. Rasvaprosentti oli 16,3. Kuntoutuksen viimeisellä jaksolla oli mahdollisuus konsultoida ravitsemusterapeuttia ja hänen ohjeillaan keräillään nyt pientä ”vararengasta”. Hyvänä apuna on Sulamo. Helppokäyttöinen ja antaa mukavasti dataa myös muusta kuin pelkistä kalorimääristä. Itselleni selvisi pienoinen hivenaineiden ja vitamiinien puutos – en käytä juurikaan maitoa enkä punaista lihaa.

Polkua pitkin kohti päämäärää

Matkani oppaiksi on lupautunut joukko innostuneita ja innostavia ihmisiä. Tässä blogissa kerron, millaisia eväitä heiltä saan päästäkseni tavoitteisiini. Henkilökohtainen valmentaja vastaa juoksuvalmennuksesta ja lihaskunnosta. Itse huolehdin kehonhuollosta monipuolisten venyttelyiden ja ryhmäliikunnan tarjonnan avulla.  Henkisen puolen valmennuksesta kerron teille lähiaikoina.

Juoksuohjelmassa on ensi sunnuntain pitkiksen jälkeen alkamassa kevyempi viikko. Sen kunniaksi tänään vähän tassuttelua karvaisen ”terapeutti-valmentajani” kanssa pikkuhiljaa valkoiseksi muuttuvassa metsässä.

Ja koska kylmässä metsässä ei harmikseni enää pysty treenaamaan avojaloin eikä oikein Feelmaxeillakaan, on jalkaan puettava kolmanneksi mieluisin kenkävaihtoehto. NB Minmus. Ainakin näillä keleillä pärjään vielä mainiosti, kunhan jalassa on merinovillasukat ja nilkkoja lämmittävä säärystimet. Mahtavaa alkanutta vuotta kaikille! Uskokaa itseenne! (ja jos ette itse pysty siihen, etsikää joku, joka uskoo)

Ensimmäinen pitkä lenkki

Palataanpa ajassa taaksepäin. Totuuden nimissä nimittäin työ Vierumäkeä varten on potkaistu käyntiin jo hieman ennen tämän blogin perustamista. Siihen on tarvittu uskoa, toivoa….ja sitä rakkauttakin. Haave pidemmästä matkasta alkoi elää oikeastaan jo 17.10., kun osallistuin Helsinki City Trailille. 12 kilometriä poluilla minimalistiset kengät jalassa, lähes ilman treeniä ja ilon kyyneleet silmissä maaliin Olympia-stadionilla. Sen kisan jälkeen moni pala elämässä loksahti kohdilleen. Löytyi tahto, motivaatio ja oikeat matkakumppanit polulle.

Viikko sitten juoksin puolittain vahingossa tähänastisen elämäni pisimmän matkan kiertäen kotikuntani lähdejärveä.  Osin umpimetsässä rymyten,osin poluilla ja osin hiekkateillä. Jossain vaiheessa päätettiin, että takasin ei enää käännytä. Ja niin minä, selkävaivainen, juoksin liki 23 kilometriä. Ainoa ”vamma”, jonka matkalla sain, oli hillitön nälkä – unohdettuani juoksurepusta tyystin energianlähteet. Ja niitähän tarvitsen, kun vararengas on tällä hetkellä täysin tyhjillään.

 

Paljain jaloin?

Tämä blogi kertoo matkasta. Jotta voisi aloittaa uuden matkan, täytyy ensin pysähtyä hetkeksi. Minulle pysähdys tuli noin neljä vuotta sitten. Tajusin eräänä päivänä – kesken työpäivän – että selkäni oli tuskallisen kipeä. Oli ollut jo kauan. En pystynyt istumaan, en oikein seisomaankaan. Jouduin lopettamaan vuonna 2007 aloittamani juoksuharrastuksen. Kolmen kilometrin hölkkä toi kyyneleet silmiin. Aamuisin istuin lattialla ja kiemurtelin saadakseni sukat jalkaan.

Omalääkärin lähetteellä fysiatrille: välilevyrappeuma lannerangassa (L3/L4 ja L4/L5 -välit). Röntgenkuvia, kipulääkkeitä, kuntosaliohjelma, magneettikuva, sitkeää core-treeniä.Tätä tekstiä kirjoittaessani istun KELA-kuntoutuksen viimeisellä jaksolla kylpylähotellissa.

Aloitin juoksemisen uudelleen kesällä 2014. Ensin minimalistisilla kengillä. Sitten paljain jaloin. Juoksu sai uuden merkityksen. Se muuttui suorituksesta mietiskelyksi, ennätysjahdista seikkailuksi. Ensi kesänä on tarkoitus juosta polulla 33 kilometriä. Onko se todellakin mahdollista? Siitä kertoo tämä blogi. Olen tehnyt pysähdykseni ja nyt alkaa matka. Tervetuloa kanssani Polulle ❤