”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin…”

…”tärkeitä asioita ei näe silmillä.” Kuinka oikeassa Pikku Prinssi olikaan! Ja tähän voisin lisätä, että ainoastaan sydämellään juoksee hyvin. Matka Polulla kohti Vierumäki Trailia päättyi eilen riemukkaaseen loppukiriin paljain varpain. Kiitos kaikille mukana kulkeneille! Tässä pieni tarina siitä, mitä sydämelläni eilen näin:

Vierumäki Trail 33 km

En ole osannut jännittää ”lappujuoksuja” ikinä – ennen. Eihän minulle ole koskaan ollut tärkeää tulos tai sijoitus. Olen lähtenyt joka kerta uudelle matkalle, voittamaan itseni ja oppimaan uutta.Toki aina jossain vaiheessa maaliin tulon jälkeen on pitänyt tarkistaa loppuaika ja valmennuksen astuttua kuvioihin myös sijoitus.

Poluilla edetessä kuitenkin tärkeintä on ollut nauttia jokaisesta mutkasta, kivestä ja kannosta sekä pysähtyä ihailemaan pieniä lampia, vehreitä lehtoja ja kallioiden huipulta aukenevia maisemia. Niinpä minulle oli valtava hämmästyksen aihe huomata jännittäväni tätä koitosta niin, että uni ei yöllä tullut silmään juuri lainkaan. Aamupuuro maistui kuitenkin hyvältä ja kuppi kahvia herätti vatsan (yleensä Peikko nauttii aamuisin vihreää teetä). Mutta kyllä, minua jännitti yhä edelleen.

Pysäköimme auton lähtökarsinan viereen kolmisen varttia ennen starttia. Mutustelin banaanin ja tervehdin tuttuja. Miten monta uutta ihanaa ihmistä tämä juoksuharrastus onkaan tielleni tuonut! Kiitos heillekin kaikille vertaistuesta ja kannustuksesta. Tämä kaikki on tuntunut hieman erakoituneesta Polkupeikosta ensin oudolta, mutta siihen alkaa vähitellen tottua.

Reppu pakattuna täyteen energiaa ja juomaa siirryn lähtökarsinaan. Alati hölpöttävä Peikko on aika hiljainen nainen. Nojaan karsinan kaiteeseen ja mietin, mitä ihmettä minä täällä teen. Kaikkien näiden juoksijoiden seassa? Onneksi kello kilkattaa aika pian ja jännitys vaihtuu riemuksi: Tässä sitä mennään ja tosissani aion juosta pisimmän matkani ikinä! Jättäydyn jälkipäähän ja pidän tahdin hitaana. Ihailen paljasjalkaisen Hannun menoa ja pohdin, milloin uskaltaisi itsekin, siis koko matkan. Olen jo päättänyt, että mikäli lopussa tuntuu hyvältä, kengät lentävät jaloista ja maaliin tullaan paljain varpain.

Juoksijoita ei ole ruuhkaksi asti. Ohi pääsee ja ohi päästetään. Itse teen lähinnä jälkimmäistä. Ei ole kiire. Maisemat vaihtuvat mukavasti ja huomaan, että eteneminen on koko ajan helppoa ja vaivatonta. Yleensä jossain kohti alkumatkasta on tuntunut hetkittäin siltä, että tästä ei tulla selviämään. Nyt kuitenkin jalat toimivat ja hengittäminen on helppoa. Lepo on tehnyt tehtävänsä.

Polkujuoksussa on mukavaa maisemien ja rauhan lisäksi myös eräänlainen sosiaalisuus. Joka kerta olen löytänyt polun varrelta juttuseuraa ja niin matka sujuu kuin itsestään. Uusia tuttavuuksia on syntynyt joka matkalla. Tälläkin kertaa löytyy jo alkumatkasta samanvauhtinen nainen, jonka kanssa jutustellen saavumme oman matkani puoliväliin. Siellä kannustamassa ollut ystävä säikyttää koko letkan huutamalla, että puolet enää jäljellä! Suurin osa porukasta on juoksemassa täysmatkaa, joten tämä aiheuttaa pientä hämminkiä :). Selitän, että tämä kannustushuuto oli tarkoitettu nimenomaan minulle ja muut huokaavat helpotuksesta – ei olla tehty pummia.

Aurinko porottaa todella lämpimästi, eikä luvatusta sateesta ole muita viitteitä kuin ilmankosteus, joka hipoo varmaan trooppisia lukemia. Matkanteko tuntuu kuitenkin yhä helpolta ja niin kiristän hieman tahtia – alkumatkan matkatoveri jää taakse. Muutaman kilometrin päässä saan kiinni toisen porukan, jossa myös Hannu etenee paljasjaloin. Tässä sakissa tullaan 20 km huoltoon täyttämään juomapulloja ja haukkaamaan evästä. Jatkan tämän pienen letkan kanssa kuutisen kilometriä välillä itsekin vetäen porukkaa. Sitten pysähdyn kaivelemaan viimeiset tipat geelipullosta ja jään ensin hetkeksi kahdestaan erään miehen kanssa jatkaamaa taivalta ja lopulta olen yksin kramppien hidastettua hänen menoaan.

Matkaa on takana 24 kilometriä ja huudan metsän keskellä itsekseni pienen voimasanan! Olen nyt jo voittaja, edennyt pisimmän matkani ikinä. Mitä tästä eteenpäin tapahtuukaan, on kaikki ennätystä, loppuun asti! Muutoin kaikki kulkee hyvin siinä yksin taivaltaessa, mutta huomaan, että urheilujuoma ei suostu menemään enää kurkusta alas ja geelikarkit sekä kaikki makea oksettaa. Vettä ei tietenkään ole, eikä suolan nauttiminenkaan auta. En yksinkertaisesti vain kestä enää sokerin makua. Matkaa maaliin on ehkä 7 kilometriä, joten tiedän selviäväni, vaikka en pystyisi juomaan tai syömään enää mitään. Hiukan kuvotuksen tunne kuitenkin harmittaa. Tästä eteenpäin siis juostaan sydämellä ❤

Kuin tyhjästä ilmestyy yksi ylimääräinen juomapiste ja saan hulautettua alas mukillisen raikasta vettä. Pienen matkan päässä pysähdyn vielä poimimaan kypsiä mustikoita kourallisen ja ne maistuvat taivaalliselta. Ilmaista energiaa ilman ällömakeutta! Juon kuitenkin koko loppumatkan repusta urheilujuomaa ja koetan olla välittämättä sen makeudesta. Keli on kuuma, pakko juoda!

Maisema muuttuu tutuksi ja tiedän, että maaliin on enää muutama kilometri. Pysähdyn riisumaan kengät ja sukat. Varpaat huokaavat onnesta. Kengät käsissä juoksen loppumatkan maaliin. Joku ehtii vielä kysäistä, että hiersivätkö kengät. Ja minä vastaan, että ei, minä vaan tykkään juosta näin 🙂 .

Maalin lähestyessä mielen täyttää riemu ja suuri kiitollisuus! Otan vielä loppukirin pitkin maalisuoran sorapintaa ja heitän kengät käsistä karsinan ulkopuolelle. Jeeesss!! Polkupeikko on NIIN maalissa!