The B-Day

Vapunpäivän aurinkoinen ja kevyeksi tarkoitettu makkaranpaistopitkis oli väsyttänyt minut aivan totaalisesti. En tiedä, oliko kyseessä ylirasitus vai jokin pöpö. Olo oli sunnuntai-iltana kuin jyrän alle jäänyt. Naama kalpea kuin lakana, ruoka ei maistunut ja paleli vietävästi. Mielessä käväisi pikkuinen polkupeikko herjaamassa, että helatorstain Bodom Trail jäisi haaveeksi. Apeana nukkumaan ja maanantaina aikaiseen aamuvuoroon väsyneenä. Päivän kuluessa olo helpotti kuitenkin ja pikkuiset päiväunet eivät ainakaan pahentaneet tilannetta.

13128805_987413924706557_1075999735_o

Niinpä tiistaina oli vuorossa suunnitelmien mukainen hiilihydraattitankkaus. Voi veljet! Normisapuskat ja päälle lisäksi vähintään 300 g hiilareita. No, ei pitäisi herkuista tykkäävälle naisihmiselle olla mikään haaste! Päivän aikana pistelin lopulta menemään noin 600 grammaa ja illan suussa olo alkoi tuntua jo vähän pöhöttyneeltä. Myös uni maistui hyvin. Työpäivän keskelle sattuneella tauolla ehdin vielä tehdä pieniä avaavia vetoja lähes helteisessä säässä. Olo tuntui alkulämmittelyn tahmeuden jälkeen yllättävän hyvältä.

Helatorstai valkeni aurinkoisena ja suorastaan kuumana. Sortsi- ja toppikeli, jee! Söin jogurttia, puolukoita ja pellavansiemenrouhetta (mun herkkuaamiainen) ja pakkasin itseni matkaan. Oppikirjan mukaan tankkasin nestettä ja söin vielä välipalaakin ennen starttia. Ennen lähtöä ehti vielä mukavasti turista vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa – voin suositella juoksuharrastusta ja some-ryhmiin liittymistä kaikille yksinäisille polkupeikoille! Itsekin olen löytänyt paljon iloa ja vertaistukea sekä uusia ystäviä.

Lähdössä tiesin sijoittaneeni itseni väärään lähtöryhmään, mutta minkäs teet enää tässä vaiheessa. Osaavat varmaan ohitustietä pyytää jos ja kun olen tientukkeena. Starttiviivalla totesin itselleni, että jos jaksan molemmat lenkit juosta (siis täysmatkan) ja pääsen maaliin alle 3 tunnissa, olen tavoitteeni saavuttanut. Sykkeet huitelivat vähän korkeina lähdössä – päätin, etten seuraa niitä kisan aikana ollenkaan (hyvä päätös sekin).

Lehmänkellon kilkattaessa matkaan ja ensimmäinen kilometri (tietenkin) liian kovaa pitkin hiekkatietä. Polulle päästyä vauhti tasoittui kuitenkin. Mutaisia kohtia oli aivan kiitettävästi jo ensimmäisellä 12 km pätkällä. Hauskaahan se vain oli. Olin päättänyt syödä ja juoda vaikka pakolla tasaisin 20-30 minuutin välein ja päätös pitikin lähes loppuun saakka. Sain pudotettua alas jopa 4 geeliäkin, joita inhoan syvästi. Suolaa otin muutaman kerran ja join lähes jatkuvasti pieniä määriä. Reppuun olin pakannut 1,5 litraa urkkajuomaa ja maalissa se oli juotu.

Kuuden kilometrin kohdalla pyöräytin nilkkani kaksinkerroin. Ei sinänsä mitään uutta, minulla on todella löysät nivelsiteet nilkoissa. Kipua ei tullut ja pystyin jatkamaan matkaa. Tässä kohtaa peikko alkoi olkapäällä taas kuiskia, että jospa juoksisit vain sen 12. Joka toinen kilometri uskoin sitä, joka toinen haistatin pitkät. Ilma oli ihana ja juoksu/rämpiminen yli kivien ja kaatuneiden puiden oli hauskaa. Lähtöalueelle tullessa valitsin itsevarmana vasemman kaistan ja tien toiselle lenkille. Tsemppasin vielä vieressä juossutta tyttöä tekemään saman päätöksen. Maalialueella hurranneille kavereille huusin mennessäni: ”koko rahalla!” ja jatkoin matkaa. Toki tossu painoi jo ja tiesin, että jälkimmäinen lenkki olisi märkä, raskas ja hidas.

Kolmentoista kilometrin kohdalla sama nilkka pyörähti uudellen, kun hyppäsin ojan yli ja liukastuin mutaan. Kipua ei taaskaan mainittavasti, joten matka jatkui. Tällä pätkällä maisemat olivat huippuhienot ja minun hitaassa vauhdissani niitä ehti jopa ihaillakin kesäisen auringon porottaessa olkapäihin – ja sydämeen. ”Tää on niin siistii” , ajattelin mennessäni. Vasta tässä kohtaa tajusin vilkaista kelloa ja huomasin, että kolmen tunnin alitus todennäköisesti tulisi onnistumaan, ellei sattuisi mitään haaveria.

Neljä kilometria ennen maalia vastaan tuli kramppien aiheuttamasta kivusta kaksinkerroin kävellyt mies, joka kyseli suolaa. Pysähdyin kaivamaan loput suolat repusta hänelle ja paikalle kiirehti vielä nuorempi poika, joka kyseli, riittäisikö hänellekin. Jätin miehet jakamaan loput suolarakeet ja jatkoin matkaa. Olo oli riemukas – olin pääsemässä perille, jalka nousi, en tarvinnut enää ruokaa tai juomaa. Senkun laskettelin menemään. Jokaisen ylämäen kohdalla valehtelin itselleni, että se olisi reitin viimeinen. Maalisuoralla ajattelin vain: ”Mä tein sen!”.

Tähän loppuun vielä kiitos kaikille teille, jotka uskoitte minuun silloinkin, kun en itse siihen pystynyt!

 840130956-Believe-In-Your-Dreams-Picture-Quotes

Mainokset

One thought on “The B-Day

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s