Juoksu on minulle enemmän kuin liikuntaa ja kilpailua, se lienee tullut selväksi polun varrella. Vauva-askelin olen koettanut lähestyä kuitenkin tavoitteellista juoksuharjoittelua, jotta välttyisin vammoilta ja saisin itsestäni enemmän irti. Niinpä entisellä luonnonlapsella on juoksuohjelma ja henkilökohtainen valmentaja sekä yllättäen myös kisakalenteri. Ja kisakalenterissa pari kilpailua asvaltilla. -Siis minulla, jolle juoksu on linnunlaulua ja lämmintä metsäpolkua paljaiden varpaiden alla? Kyllä.
Vauhtikokeilu lähti liikkeelle yksinkertaisesta itsekkyydestä. Olin lähdössä Helsinki Spring Maratonille huolto- ja kannustushommiin ja jossain vaiheessa sain älynväläyksen ilmoittautua itsekin mukaan juoksemaan kymppi, jonka ehtisi sopivasti huitaista omaksi pikkukivaksi ennen kuin siirtyy kadun varteen hurraamaan oikeille juoksijoille. Matkaan lähtö ei jännittänyt oikeastaan yhtään. Tiesin, että kympin jaksaa vaikka kontata tarvittaessa maaliin. Lisäksi alla oli yksi onnistunut kotikutoinen kiihtyvä kymppi -kokeilu, joka osoitti, että höntsäämällä alun on silti mahdollista alittaa tunnin aikaraja.
Neljän viikon flunssakierteen jälkeen kisa-aamu valkeni aurinkoisena, mutta viileänä ja tuulisena. Mitään paineita ei ollut, keuhkonkappaleet irtoilivat jo kävellessä. Sykkeet kuitenkin olivat ookoo, joten juoksemiseen ei ollut sen puoleen estettä. Kamat oli pakattu ja enemmän jännitti koutsin (joka siis juoksi täysmatkan) puolesta kuin omasta. Täysmara paukautettiin matkaan puolisen tuntia ennen omaa lähtöäni (koutsi juoksi oman ennätyksensä!). Lähtöalueella ehdin tutustua muutamaan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -yhteisön jäseneen livenä ja lämmitellä kentällä (kiitos, Leena). Juuri ennen lähtöhetkeä ryhmityin porukan puolivälin huonommalle puolelle – itseluottamus kohdillaan 🙂
Paukku ei kantautunut korviini, mutta kun muutkin lähtivät liikkeelle, lähdin minäkin. Näinkö hitaasti nämä juoksee, ajattelin? Aloin kiihdyttää vauhtia ja mietin, että olisin voinut kai sittenkin lähteä vähän edempää liikkeelle. Ensimmäiset kaksi kilometriä menin sopivanvauhtisen porukan mukana enkä paljon kelloa vilkuillut. Sitten kun vilkaisin, tajusin, että tällä vauhdilla tunti alittuu helposti. Wau. Joku vieressä juossut mies kyseli mun kengistä – juoksin Feelmaxeilla. Toinen tyttö kyseli kulunutta aikaa ja senhetken tahtia, häneltä oli kello kupsahtunut jo startissa. Hän kertoi, että tavoitteena olisi tunnin alitus ja halusi tietää, onnistuuko se tällä vauhdilla. Totesin, että alle ollaan menossa reippaasti, sen hetkinen tahti oli 5:30/km.
Molemmat juttukumppanit jäivät selän taakse ja suureksi kummastuksekseni selkiä alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Siis mitä? Minäkö ohitan tässä edelläni lähteneitä? Flow alkoi hiipiä päälle. Sitä ei kestänyt kuitenkaan kauan. 6-8 kilometrin kohdalla oli vastatuulta pitkä pätkä Kehä 1:n humistessa vieressä ja reisissä alkoi tuntua. Plääh. Ei tää nyt niin helppoa ookaan ja missä se luvattu ”kaunis” reitti muka on? Vastatuulesta pois päästyä juoksu helpottui taas ja eräässä mutkassa kannustaneet KPK-ystävät (kiitos Touhotin, Elina ja Lasse!) saivat tossuun lisää vauhtia. Hei. Pari kilsaa enää! Tässä kohtaa sain taivaltaa aika yksin, selkiä ei tullut vastaan eikä kyllä ketään takaakaan. Koko kisan aikana minut oli ohittanut muutenkin vain yksi ainoa juoksija. Loppusuoran häämöttäessä seisoi kadun varressa vielä toinen iso KPK:n sakki kirittämässä ja sitten aukesikin jo maalisuora. Mä tein sen! Ja loppuaika….52:43! Oma ennätys ja sijoitus 17./83. yleisessä sarjassa (jostain syystä N40 sarjaa ei ollut ollenkaan). En voi olla kuin tyytyväinen.
Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin jo siirtymässä mielikuvissani takaisin metsän suojiin. Yhtenä vauhtiharjoituksena kohti Vierumäki Trailia toimii toukokuinen Bodom Trail ja sen yhteislenkeistä toinen juostaan huomenna. Polkutossut on jo kaivettu esiin ja hymy hiipii huulille. Villi lapsi pääsee taas leikkimään metsän siimekseen. Sinne minä kuitenkin kuulun.
Täältä minut tapaa huomenna:
polulla 