Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime postaukseni. Uusia tavoitteita ja uusia näkökulmia elämään. Pieni sairastaminen – ei flunssaa vakavampaa – opetti minulle taas lisää sykkeiden seuraamisesta ja opiskelu on pitänyt myös takapuoleni välillä turhan pitkään tuolissa. Olen sentään ehtinyt juoksennellakin, onneksi. Mutta edetäänpä kronologisesti 🙂 Kerron teille, mitä kaikkea en ikinä pysty tekemään….
En ikinä juokse puolimaratonia, ainakaan asvaltilla
Muistan todistettavasti sanoneeni syksyllä, että ”en ikinä juokse maratonia”…ja ”puolikaskin tuntuu epätodennäköiseltä”. Ja jos pystynkin jatkamaan juoksemista, ei ”selkä ikinä tule kestämään asvalttia”. Never say never. Kaikki ”EI IKINÄ” -tabut ovat puolen vuoden aikan murtuneet yksitellen ja välillä tuntuu, että katson tätä sivustaseuraajana ihmetellen.
Suomen talvi – joka ei kuulu ystäväpiiriini – on kuitenkin pakottanut sahaamaan pitkiksiä tienvieriä (ja luoja paratkoon: Asvalttia pitkin!) koluten. Kilometrit hiipivät lenkki lenkiltä eteeni ja jäivät taakse. Ensin 12 kilometriä, sitten 14, 17, 19….ja lopulta eräänä perjantai-iltana lähdin rättiväsyneenä iltavuoron jälkeen juoksemaan taas sitä ainoaa valaistua kevyenliikenteenväylää, mikä tästä tuppukylästä turvallisesti johtaa pimeyden keskellä yhtään mihinkään. Ajattelin, että tunti ja käännös takaisin. Tunnin kohdalla alla oli 8 ja risat. ”Ääh, vielä vähän…Juoksen sen kymmenen ja puoli, sisulla. Takaisin ei pääse kuin samaa reittiä…” Ja niin seisoin Hyvinkään puolella ja tajusin, että tästä tulee 21km, ellen soita taksia. Takaisin menomatka ei tuntunut raskaalta, selkään ei sattunut ja vauhtikin alkoi kasvaa. Oikeesti? Juoksinko mä just puolikkaan, asvaltilla? Juoksit, ihan itse. Ja ei, tämä ei tapahtunut jollekulle muulle, vaan just sulle!
En ikinä juokse maratonia, enkä ainakaan kilpaa
Juoksin viime vuonna kaksi kilpailua. En siksi, että pitäisin kilpailemisesta. Olen aina inhonnut sitä. Juoksin siksi, että halusin näyttää itselleni. Ensin sen, että pystyn juoksemaan paljain jaloin vaikeammassakin maastossa. Ja sitten vain kokeakseni, miltä tuntuu juosta isommassa tapahtumassa. Halusin aistia luonnon ja juoksemisen tuoman hyvänolontunteen lisäksi, miten suuren massan osana oleminen vaikuttaisi yksinäiseen polkupeikkoon. Vaikutti se. Lähtöalueella vuodatin ensimmäiset kyyneleet ja maalissa loput. Matkan varrella jutustelin monen ihmisen kanssa ja huomasin, että pidin myös tästä. Erilaista, mutta nautittavaa. Taas yksi ”en ikinä” murrettu.
Tämä blogi perustettiin kertomaan matkastani Vierumäki Trailille. Mitä olisi matka ilman välipysähdyksiä? Se olisi siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuin huomaamatta matkaan alkoi ilmestyä väli- ja pidemmän tähtäimen tavoitteita. Ensin syntymäpäivälahjaksi Bodom Trail toukokuussa, tavoitteena juosta puolikas polulla.
Sitten isompikin pommi. Rakas tätini asuu kaukana Havaijilla. Sinne olen suunnitellut matkaa jo viisi vuotta ja tänä kesänä sen piti toteutua. Kuinka ollakaan, täti tietää tämänhetkisen intohimoni. Niinpä sain viestin: ”Tule vasta joulukuussa, juokse Honolulu Marathon”. Joo, just. Minä juoksemassa asvaltilla 42 kilometriä? No, no….wait! Sounds like a good idea, auntie dear. Yup. I just singned up. Siis mitä? ”En ikinä juokse maratonia….”
Minullakin on siis nyt ”kisakalenteri”
- 24.4. HSM 10k
- 5.5. Bodom Trail 21k
- 3.7. Vierumäki Trail 33k
- 11.12. Honolulu Marathon
En ole ikinä painanut näin paljon
En olisi nainen, ellen kamppailisi ainakin joskus painoni kanssa. Tähän asti rasvaprosenttiprojekti on ollut plusmiinus nolla. Ahdisti merkitä joka ikinen suupala jonnekin ruokapäiväkirjaan. Söin kuin hevonen, mitään ei tapahtunut. Päätin henkilökohtaisen valmentajan luvalla heivata Sulamon vähäksi aikaa. Sairastuin flunssaan, makasin sohvaperunana ja söin viisi levyä suklaata. Jo alkoi tapahtua. Kaksi kiloa, kaksi senttiä vyötärölle. Okei, tavoite saavutettu. Olenko tyytyväinen?
Hei, olen keski-ikäinen nainen. En ole IKINÄ (taas se sana) painanut näin ”paljon”. Peilistä näkyy (muka) jenkkakahvat, juoksusortsit kiristävät vyötäröltä. Ei sen näin pitänyt mennä? Uuteen ja tuntemattomaan tottuminen vie aikaa. Sitä onneksi on. Mutta minulle, jolle paino ei ikinä ole ollut ongelma, se tuottaakin nyt mielipahaa. Miksi? Tämä on asia, johon en ollut osannut varautua. Ja tämän myöntäminen tekee tiukkaa. Ajattelin, että tämänkin auki kirjoittaminen auttaisi tunteen työstämisessä. Aika näyttää. Tavoite on kuitenkin saavutettu.
Ja tarinan opetus?
Olen aina ajatellut, että kyllä ihminen tietää omat rajansa. Ja varmasti näin onkin, juuri sillä hetkellä. Olen pikkuhiljaa matkalla kuitenkin toisenlaiseen ajatteluun. Suurin este omien haaveiden ja unelmien tiellä on oma mieli. Ja valinnan teet sinä itse. Jäätkö siihen uskoon, että et pysty? Vai unohdatko pelkosi ja päätät kokeilla kuitenkin? Jos totta puhutaan, mitää menetettävää ei ole.
Ihanaa maaliskuuta, Ystävät! Eikä mulle IKINÄ löydy sopivia kenkiä maastorymyyn…. 😉 (TJMotion!)
polulla 