Näin taisin kysyä jokin aika sitten henkilökohtaiselta valmentajaltani. Enää ei tarvitse kysyä, nyt tiedän. Seinä ei ole koskaan tullut vastaan, sillä en ikinä ennen ole treenannut juoksua näin paljon. Kaksi viimeistä viikkoa on kilometrejä tullut mittariin 50 viikossa. Viime syksynä juoksin 50 kilometriä nejässä kuukaudessa. Treenin lisäys on siis ollut prosenteissa huikea. Ja koska mitään ongelmia ei tähän asti ollut ollut, pidin itseäni ilmeisesti haavoittumattomana. Ei se kuitenkaan niin ole.
Palataanpa takaisin viime viikkoon. Alla oli yksi viidenkympin viikko ja toinen hyvässä vauhdissa. Perjantaina juoksin sohjossa iltavuoron ja rankan työviikon päälle 17 kilometriä valtavassa flowssa. Tossu kulki märistä sukista ja synkästä räntäsateesta huolimatta. Keskisyke oli sama kuin kaksi kuukautta aiemmin, mutta vauhtia paljon lisää. Jesss! Mä oon niin hyvä, kaikki sujuu!
Voimieni tunnossa sunnuntaina lähdin uuteen koitokseen, tarkoituksena juosta puolikas samalla reitillä kuin perjantain lenkki. Wtf? Sykkeet nousivat samantien pilviin, askel oli raskas ja kaduin koko lenkille lähtöä. Ohjelmaan oli kuitenkin merkitty kaksin tuntia peekoota ja senhän aioin tehdä, vaikka henki menisi. Loppumatkasta kiroilin joka askeleella, kävelin ja kiroilin, kiroilin ja kävelin. Paluumatka oli alamäkeä, mutta tuntui kuin kiipeäisin vuoren seinää ylös. Sain kasaan 15 km ja aikaa kului enemmän kuin kaksi päivää aiemmin 17 kilometrin matkaan. Tältä siis tuntuu, kun ei ole palautunut?
Pikainen neuvottelu valmennusjohdon kanssa ja päätettiin jättää yhden välipäivän sijaan ainakin kaksi. Pelotti jo etukäteen. Mitä jos en jaksaisi sittenkään juosta? Pikku lepo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja juoksu kulkin taas ohjekirjan mukaan. Mikä helpotus!
Tarinan opetus? Nyt tunnistan itsessäni palautumattomuuden aiheuttaman väsymyksen, tukkoisuuden ja sykkeen nousun. Toisella kertaa en raasta enää lenkkiä väkisin loppuun, vaan tajuan levon merkityksen. Kuuntele kehoasi!
polulla 