Joulu on kiitollisuuden aikaa. Tänään kiitän siitä, että pystyn etenemään kevyesti ja kivutta. Se ei ole ollut, eikä tule ikinä olemaan, itsestäänselvyys. Kiitän myös niistä ihmisistä, jotka ovat uskoneet minuun silloinkin, kun itse en siihen ole pystynyt. Terveys ja rakkaat ihmiset ovat lahja. Matka jatkuu. Hyvää Joulua, ystävät!
Ensimmäinen pitkä lenkki
Palataanpa ajassa taaksepäin. Totuuden nimissä nimittäin työ Vierumäkeä varten on potkaistu käyntiin jo hieman ennen tämän blogin perustamista. Siihen on tarvittu uskoa, toivoa….ja sitä rakkauttakin. Haave pidemmästä matkasta alkoi elää oikeastaan jo 17.10., kun osallistuin Helsinki City Trailille. 12 kilometriä poluilla minimalistiset kengät jalassa, lähes ilman treeniä ja ilon kyyneleet silmissä maaliin Olympia-stadionilla. Sen kisan jälkeen moni pala elämässä loksahti kohdilleen. Löytyi tahto, motivaatio ja oikeat matkakumppanit polulle.
Viikko sitten juoksin puolittain vahingossa tähänastisen elämäni pisimmän matkan kiertäen kotikuntani lähdejärveä. Osin umpimetsässä rymyten,osin poluilla ja osin hiekkateillä. Jossain vaiheessa päätettiin, että takasin ei enää käännytä. Ja niin minä, selkävaivainen, juoksin liki 23 kilometriä. Ainoa ”vamma”, jonka matkalla sain, oli hillitön nälkä – unohdettuani juoksurepusta tyystin energianlähteet. Ja niitähän tarvitsen, kun vararengas on tällä hetkellä täysin tyhjillään.
Paljain jaloin?
Tämä blogi kertoo matkasta. Jotta voisi aloittaa uuden matkan, täytyy ensin pysähtyä hetkeksi. Minulle pysähdys tuli noin neljä vuotta sitten. Tajusin eräänä päivänä – kesken työpäivän – että selkäni oli tuskallisen kipeä. Oli ollut jo kauan. En pystynyt istumaan, en oikein seisomaankaan. Jouduin lopettamaan vuonna 2007 aloittamani juoksuharrastuksen. Kolmen kilometrin hölkkä toi kyyneleet silmiin. Aamuisin istuin lattialla ja kiemurtelin saadakseni sukat jalkaan.
Omalääkärin lähetteellä fysiatrille: välilevyrappeuma lannerangassa (L3/L4 ja L4/L5 -välit). Röntgenkuvia, kipulääkkeitä, kuntosaliohjelma, magneettikuva, sitkeää core-treeniä.Tätä tekstiä kirjoittaessani istun KELA-kuntoutuksen viimeisellä jaksolla kylpylähotellissa.
Aloitin juoksemisen uudelleen kesällä 2014. Ensin minimalistisilla kengillä. Sitten paljain jaloin. Juoksu sai uuden merkityksen. Se muuttui suorituksesta mietiskelyksi, ennätysjahdista seikkailuksi. Ensi kesänä on tarkoitus juosta polulla 33 kilometriä. Onko se todellakin mahdollista? Siitä kertoo tämä blogi. Olen tehnyt pysähdykseni ja nyt alkaa matka. Tervetuloa kanssani Polulle ❤
polulla 