”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin…”

…”tärkeitä asioita ei näe silmillä.” Kuinka oikeassa Pikku Prinssi olikaan! Ja tähän voisin lisätä, että ainoastaan sydämellään juoksee hyvin. Matka Polulla kohti Vierumäki Trailia päättyi eilen riemukkaaseen loppukiriin paljain varpain. Kiitos kaikille mukana kulkeneille! Tässä pieni tarina siitä, mitä sydämelläni eilen näin:

Vierumäki Trail 33 km

En ole osannut jännittää ”lappujuoksuja” ikinä – ennen. Eihän minulle ole koskaan ollut tärkeää tulos tai sijoitus. Olen lähtenyt joka kerta uudelle matkalle, voittamaan itseni ja oppimaan uutta.Toki aina jossain vaiheessa maaliin tulon jälkeen on pitänyt tarkistaa loppuaika ja valmennuksen astuttua kuvioihin myös sijoitus.

Poluilla edetessä kuitenkin tärkeintä on ollut nauttia jokaisesta mutkasta, kivestä ja kannosta sekä pysähtyä ihailemaan pieniä lampia, vehreitä lehtoja ja kallioiden huipulta aukenevia maisemia. Niinpä minulle oli valtava hämmästyksen aihe huomata jännittäväni tätä koitosta niin, että uni ei yöllä tullut silmään juuri lainkaan. Aamupuuro maistui kuitenkin hyvältä ja kuppi kahvia herätti vatsan (yleensä Peikko nauttii aamuisin vihreää teetä). Mutta kyllä, minua jännitti yhä edelleen.

Pysäköimme auton lähtökarsinan viereen kolmisen varttia ennen starttia. Mutustelin banaanin ja tervehdin tuttuja. Miten monta uutta ihanaa ihmistä tämä juoksuharrastus onkaan tielleni tuonut! Kiitos heillekin kaikille vertaistuesta ja kannustuksesta. Tämä kaikki on tuntunut hieman erakoituneesta Polkupeikosta ensin oudolta, mutta siihen alkaa vähitellen tottua.

Reppu pakattuna täyteen energiaa ja juomaa siirryn lähtökarsinaan. Alati hölpöttävä Peikko on aika hiljainen nainen. Nojaan karsinan kaiteeseen ja mietin, mitä ihmettä minä täällä teen. Kaikkien näiden juoksijoiden seassa? Onneksi kello kilkattaa aika pian ja jännitys vaihtuu riemuksi: Tässä sitä mennään ja tosissani aion juosta pisimmän matkani ikinä! Jättäydyn jälkipäähän ja pidän tahdin hitaana. Ihailen paljasjalkaisen Hannun menoa ja pohdin, milloin uskaltaisi itsekin, siis koko matkan. Olen jo päättänyt, että mikäli lopussa tuntuu hyvältä, kengät lentävät jaloista ja maaliin tullaan paljain varpain.

Juoksijoita ei ole ruuhkaksi asti. Ohi pääsee ja ohi päästetään. Itse teen lähinnä jälkimmäistä. Ei ole kiire. Maisemat vaihtuvat mukavasti ja huomaan, että eteneminen on koko ajan helppoa ja vaivatonta. Yleensä jossain kohti alkumatkasta on tuntunut hetkittäin siltä, että tästä ei tulla selviämään. Nyt kuitenkin jalat toimivat ja hengittäminen on helppoa. Lepo on tehnyt tehtävänsä.

Polkujuoksussa on mukavaa maisemien ja rauhan lisäksi myös eräänlainen sosiaalisuus. Joka kerta olen löytänyt polun varrelta juttuseuraa ja niin matka sujuu kuin itsestään. Uusia tuttavuuksia on syntynyt joka matkalla. Tälläkin kertaa löytyy jo alkumatkasta samanvauhtinen nainen, jonka kanssa jutustellen saavumme oman matkani puoliväliin. Siellä kannustamassa ollut ystävä säikyttää koko letkan huutamalla, että puolet enää jäljellä! Suurin osa porukasta on juoksemassa täysmatkaa, joten tämä aiheuttaa pientä hämminkiä :). Selitän, että tämä kannustushuuto oli tarkoitettu nimenomaan minulle ja muut huokaavat helpotuksesta – ei olla tehty pummia.

Aurinko porottaa todella lämpimästi, eikä luvatusta sateesta ole muita viitteitä kuin ilmankosteus, joka hipoo varmaan trooppisia lukemia. Matkanteko tuntuu kuitenkin yhä helpolta ja niin kiristän hieman tahtia – alkumatkan matkatoveri jää taakse. Muutaman kilometrin päässä saan kiinni toisen porukan, jossa myös Hannu etenee paljasjaloin. Tässä sakissa tullaan 20 km huoltoon täyttämään juomapulloja ja haukkaamaan evästä. Jatkan tämän pienen letkan kanssa kuutisen kilometriä välillä itsekin vetäen porukkaa. Sitten pysähdyn kaivelemaan viimeiset tipat geelipullosta ja jään ensin hetkeksi kahdestaan erään miehen kanssa jatkaamaa taivalta ja lopulta olen yksin kramppien hidastettua hänen menoaan.

Matkaa on takana 24 kilometriä ja huudan metsän keskellä itsekseni pienen voimasanan! Olen nyt jo voittaja, edennyt pisimmän matkani ikinä. Mitä tästä eteenpäin tapahtuukaan, on kaikki ennätystä, loppuun asti! Muutoin kaikki kulkee hyvin siinä yksin taivaltaessa, mutta huomaan, että urheilujuoma ei suostu menemään enää kurkusta alas ja geelikarkit sekä kaikki makea oksettaa. Vettä ei tietenkään ole, eikä suolan nauttiminenkaan auta. En yksinkertaisesti vain kestä enää sokerin makua. Matkaa maaliin on ehkä 7 kilometriä, joten tiedän selviäväni, vaikka en pystyisi juomaan tai syömään enää mitään. Hiukan kuvotuksen tunne kuitenkin harmittaa. Tästä eteenpäin siis juostaan sydämellä ❤

Kuin tyhjästä ilmestyy yksi ylimääräinen juomapiste ja saan hulautettua alas mukillisen raikasta vettä. Pienen matkan päässä pysähdyn vielä poimimaan kypsiä mustikoita kourallisen ja ne maistuvat taivaalliselta. Ilmaista energiaa ilman ällömakeutta! Juon kuitenkin koko loppumatkan repusta urheilujuomaa ja koetan olla välittämättä sen makeudesta. Keli on kuuma, pakko juoda!

Maisema muuttuu tutuksi ja tiedän, että maaliin on enää muutama kilometri. Pysähdyn riisumaan kengät ja sukat. Varpaat huokaavat onnesta. Kengät käsissä juoksen loppumatkan maaliin. Joku ehtii vielä kysäistä, että hiersivätkö kengät. Ja minä vastaan, että ei, minä vaan tykkään juosta näin 🙂 .

Maalin lähestyessä mielen täyttää riemu ja suuri kiitollisuus! Otan vielä loppukirin pitkin maalisuoran sorapintaa ja heitän kengät käsistä karsinan ulkopuolelle. Jeeesss!! Polkupeikko on NIIN maalissa!

Tossut tassuissa

Polkupeikko sai synttärilahjaksi toivomansa kengät, Vivobarefoot Primus Trailit (TJMotion ), ja niiden testaamiseen oli tänään oivallinen kesäkeli. Näillä tuli juostua pakasta vedettynä 15 kilometriä suomalaisen luonnon kauneutta ihastellen.

Blogiani seuranneet tietävätkin, että olen selän hajoamisen jälkeen ollut erittäin nirso kenkieni suhteen. Ja mieluiten juoksen kokonaan ilman. Pidemillä polkureissuilla on kuitenkin mukavaa saada jotain suojaksi jalkapohjan ja maapallon terävimpien muodostumien väliin. Niinpä olen tehnyt töitä löytääkseni sellaisia kenkiä, jotka selviävät kriteereistäni. Ihan ensimmäiseksi teen kengälle aina näin:

Jos kenkä ei mene rullalle, jää se kauppaan. Piste. Lisäksi kengän pitää olla kevyt ja jalkaterän kohdalta tarpeeksi leveä sallien jalkaterän luonnollisen leviämisen päkiän osuessa maahan. Pohjan on oltava mahdollisimman ohut, eikä mitään vaimennuksia tarvita. Lisäksi kengän on oltava niin kiertolöysä, ettei se rajoita jalan liikettä myöskään sen luontaisessa kiertoliikkeessä. Eikä tietenkään haittaa, jos kenkä on vielä hyvännäköinen.

Primus Trail selviää kaikista kriteereistäni, myös ulkonäön suhteen. Kenkä on siro, kevyt ja pelkistetyn näköinen. Istuu jalkaan ilman pohjallista kuin sukka ja tarjoaa loistavan tuntuman alustaan. Melkein (ei toki aivan) kuin juoksisi paljain jaloin. Nappasin kengät tosiaan jalkaani suoraan laatikosta ja juoksin heti ensimmäisenä lenkkinä 15 kilometriä, ilman ongelmia. Näin mielestäni tulee ollakin. Jos kenkä ei sovi välittömästi jalkaan ja tarvitsee ”sisäänajoa”, ei se ole sopiva sinun jalkaasi. Nämä kengät ovat mielestäni loistava valinta minimalismin ystäville (ja niille, jotka haluavat juosta polulla kovaa….näillä ei nimittäin edes tee mieli ”hipsutella” 😉 ) Polkupeikko on kenkänsä Vierumäki Trailille valinnut, ugh! See you there!

Primus Trailin speksit:

• 0mm droppi
• pohjan paksuus 7mm (nappulat mukaan lukien)

 

Hauskoja polkulenkkejä kaikille! Toivoo: Polkupeikko

The B-Day

Vapunpäivän aurinkoinen ja kevyeksi tarkoitettu makkaranpaistopitkis oli väsyttänyt minut aivan totaalisesti. En tiedä, oliko kyseessä ylirasitus vai jokin pöpö. Olo oli sunnuntai-iltana kuin jyrän alle jäänyt. Naama kalpea kuin lakana, ruoka ei maistunut ja paleli vietävästi. Mielessä käväisi pikkuinen polkupeikko herjaamassa, että helatorstain Bodom Trail jäisi haaveeksi. Apeana nukkumaan ja maanantaina aikaiseen aamuvuoroon väsyneenä. Päivän kuluessa olo helpotti kuitenkin ja pikkuiset päiväunet eivät ainakaan pahentaneet tilannetta.

Niinpä tiistaina oli vuorossa suunnitelmien mukainen hiilihydraattitankkaus. Voi veljet! Normisapuskat ja päälle lisäksi vähintään 300 g hiilareita. No, ei pitäisi herkuista tykkäävälle naisihmiselle olla mikään haaste! Päivän aikana pistelin lopulta menemään noin 600 grammaa ja illan suussa olo alkoi tuntua jo vähän pöhöttyneeltä. Myös uni maistui hyvin. Työpäivän keskelle sattuneella tauolla ehdin vielä tehdä pieniä avaavia vetoja lähes helteisessä säässä. Olo tuntui alkulämmittelyn tahmeuden jälkeen yllättävän hyvältä.

Helatorstai valkeni aurinkoisena ja suorastaan kuumana. Sortsi- ja toppikeli, jee! Söin jogurttia, puolukoita ja pellavansiemenrouhetta (mun herkkuaamiainen) ja pakkasin itseni matkaan. Oppikirjan mukaan tankkasin nestettä ja söin vielä välipalaakin ennen starttia. Ennen lähtöä ehti vielä mukavasti turista vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa – voin suositella juoksuharrastusta ja some-ryhmiin liittymistä kaikille yksinäisille polkupeikoille! Itsekin olen löytänyt paljon iloa ja vertaistukea sekä uusia ystäviä.

Lähdössä tiesin sijoittaneeni itseni väärään lähtöryhmään, mutta minkäs teet enää tässä vaiheessa. Osaavat varmaan ohitustietä pyytää jos ja kun olen tientukkeena. Starttiviivalla totesin itselleni, että jos jaksan molemmat lenkit juosta (siis täysmatkan) ja pääsen maaliin alle 3 tunnissa, olen tavoitteeni saavuttanut. Sykkeet huitelivat vähän korkeina lähdössä – päätin, etten seuraa niitä kisan aikana ollenkaan (hyvä päätös sekin).

Lehmänkellon kilkattaessa matkaan ja ensimmäinen kilometri (tietenkin) liian kovaa pitkin hiekkatietä. Polulle päästyä vauhti tasoittui kuitenkin. Mutaisia kohtia oli aivan kiitettävästi jo ensimmäisellä 12 km pätkällä. Hauskaahan se vain oli. Olin päättänyt syödä ja juoda vaikka pakolla tasaisin 20-30 minuutin välein ja päätös pitikin lähes loppuun saakka. Sain pudotettua alas jopa 4 geeliäkin, joita inhoan syvästi. Suolaa otin muutaman kerran ja join lähes jatkuvasti pieniä määriä. Reppuun olin pakannut 1,5 litraa urkkajuomaa ja maalissa se oli juotu.

Kuuden kilometrin kohdalla pyöräytin nilkkani kaksinkerroin. Ei sinänsä mitään uutta, minulla on todella löysät nivelsiteet nilkoissa. Kipua ei tullut ja pystyin jatkamaan matkaa. Tässä kohtaa peikko alkoi olkapäällä taas kuiskia, että jospa juoksisit vain sen 12. Joka toinen kilometri uskoin sitä, joka toinen haistatin pitkät. Ilma oli ihana ja juoksu/rämpiminen yli kivien ja kaatuneiden puiden oli hauskaa. Lähtöalueelle tullessa valitsin itsevarmana vasemman kaistan ja tien toiselle lenkille. Tsemppasin vielä vieressä juossutta tyttöä tekemään saman päätöksen. Maalialueella hurranneille kavereille huusin mennessäni: ”koko rahalla!” ja jatkoin matkaa. Toki tossu painoi jo ja tiesin, että jälkimmäinen lenkki olisi märkä, raskas ja hidas.

Kolmentoista kilometrin kohdalla sama nilkka pyörähti uudellen, kun hyppäsin ojan yli ja liukastuin mutaan. Kipua ei taaskaan mainittavasti, joten matka jatkui. Tällä pätkällä maisemat olivat huippuhienot ja minun hitaassa vauhdissani niitä ehti jopa ihaillakin kesäisen auringon porottaessa olkapäihin – ja sydämeen. ”Tää on niin siistii” , ajattelin mennessäni. Vasta tässä kohtaa tajusin vilkaista kelloa ja huomasin, että kolmen tunnin alitus todennäköisesti tulisi onnistumaan, ellei sattuisi mitään haaveria.

Neljä kilometria ennen maalia vastaan tuli kramppien aiheuttamasta kivusta kaksinkerroin kävellyt mies, joka kyseli suolaa. Pysähdyin kaivamaan loput suolat repusta hänelle ja paikalle kiirehti vielä nuorempi poika, joka kyseli, riittäisikö hänellekin. Jätin miehet jakamaan loput suolarakeet ja jatkoin matkaa. Olo oli riemukas – olin pääsemässä perille, jalka nousi, en tarvinnut enää ruokaa tai juomaa. Senkun laskettelin menemään. Jokaisen ylämäen kohdalla valehtelin itselleni, että se olisi reitin viimeinen. Maalisuoralla ajattelin vain: ”Mä tein sen!”.

Tähän loppuun vielä kiitos kaikille teille, jotka uskoitte minuun silloinkin, kun en itse siihen pystynyt!

 

Prologi

Kävin siis osallistumassa Bodom Trailin jälkimmäiselle yhteislenkille tänään. Ensimmäisen missasin työkuvioiden takia ja näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hyvä asia HSM:ää ajatellen. Tänään aurinko paistoi ja työpaikkakin päästi minut ajoissa liikkeelle kohti Pirttimäkeä. Paikalla oli järjestäjän arvion mukaan noin 160 innokasta polulle lähtijää. Jakaannuimme vauhdin mukaan ryhmiin ja itse lyöttäydyin suunnistajaneitosen mukaan,joka lupaili leppoisaa 8min/km vauhtia (7:54 oli totuus, joten eipä hän valheita lasketellut).

Heti ensimmäisen 500 metrin jälkeen jokainen juoksija oli uponnut mutaan ainakin puoleen sääreen ja lisää oli luvassa pitkin matkaa. Ihanan sotkuista ja lapsellista! Välillä en ollut varma, juoksimmeko puroa vai polkua pitkin. Maisemat olivat kauniita – sen mitä niitä ”leppoisalta” vauhdilta ehdin katsella: lampia, puroja, jylhää kalliota ja soita. Aivan parhautta pölyisen asvaltin jälkeen!

Mitä tulee leppoisaan vauhtiin, niin itselläni keskisyke lenkillä oli 171 ja loppumatkasta en olut enää aivan varma, jaksaisinko omassa letkassani perille asti. Todennäköisesti tämän jälkimmäisen 9 kilometrin pätkän kisavauhtini tulee olemaan korkeintaan samaa luokkaa kuin tänään, onhan alla siinä kohdassa jo 12 kilometriä lähes yhtä haastavaa polkua. Tämän päivän rymyyn kului tunti ja yksitoista. Helatorstaina nähdään, miten kulkee kaksykkönen 🙂

Juokse villi lapsi

Juoksu on minulle enemmän kuin liikuntaa ja kilpailua, se lienee tullut selväksi polun varrella. Vauva-askelin olen koettanut lähestyä kuitenkin tavoitteellista juoksuharjoittelua, jotta välttyisin vammoilta ja saisin itsestäni enemmän irti. Niinpä entisellä luonnonlapsella on juoksuohjelma ja henkilökohtainen valmentaja sekä yllättäen myös kisakalenteri. Ja kisakalenterissa pari kilpailua asvaltilla. -Siis minulla, jolle juoksu on linnunlaulua ja lämmintä metsäpolkua paljaiden varpaiden alla? Kyllä.

Vauhtikokeilu lähti liikkeelle yksinkertaisesta itsekkyydestä. Olin lähdössä Helsinki Spring Maratonille huolto- ja kannustushommiin ja jossain vaiheessa sain älynväläyksen ilmoittautua itsekin mukaan juoksemaan kymppi, jonka ehtisi sopivasti huitaista omaksi pikkukivaksi ennen kuin siirtyy kadun varteen hurraamaan oikeille juoksijoille. Matkaan lähtö ei jännittänyt oikeastaan yhtään. Tiesin, että kympin jaksaa vaikka kontata tarvittaessa maaliin. Lisäksi alla oli yksi onnistunut kotikutoinen kiihtyvä kymppi -kokeilu, joka osoitti, että höntsäämällä alun on silti mahdollista alittaa tunnin aikaraja.

Neljän viikon flunssakierteen jälkeen kisa-aamu valkeni aurinkoisena, mutta viileänä ja tuulisena. Mitään paineita ei ollut, keuhkonkappaleet irtoilivat jo kävellessä. Sykkeet kuitenkin olivat ookoo, joten juoksemiseen ei ollut sen puoleen estettä. Kamat oli pakattu ja enemmän jännitti koutsin (joka siis juoksi täysmatkan) puolesta kuin omasta. Täysmara paukautettiin matkaan puolisen tuntia ennen omaa lähtöäni (koutsi juoksi oman ennätyksensä!). Lähtöalueella ehdin tutustua muutamaan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -yhteisön jäseneen livenä ja lämmitellä kentällä (kiitos, Leena). Juuri ennen lähtöhetkeä ryhmityin porukan puolivälin huonommalle puolelle – itseluottamus kohdillaan 🙂

Paukku ei kantautunut korviini, mutta kun muutkin lähtivät liikkeelle, lähdin minäkin. Näinkö hitaasti nämä juoksee, ajattelin? Aloin kiihdyttää vauhtia ja mietin, että olisin voinut kai sittenkin lähteä vähän edempää liikkeelle. Ensimmäiset kaksi kilometriä menin sopivanvauhtisen porukan mukana enkä paljon kelloa vilkuillut. Sitten kun vilkaisin, tajusin, että tällä vauhdilla tunti alittuu helposti. Wau. Joku vieressä juossut mies kyseli mun kengistä – juoksin Feelmaxeilla. Toinen tyttö kyseli kulunutta aikaa ja senhetken tahtia, häneltä oli kello kupsahtunut jo startissa. Hän kertoi, että tavoitteena olisi tunnin alitus ja halusi tietää, onnistuuko se tällä vauhdilla. Totesin, että alle ollaan menossa reippaasti, sen hetkinen tahti oli 5:30/km.

Molemmat juttukumppanit jäivät selän taakse ja suureksi kummastuksekseni selkiä alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Siis mitä? Minäkö ohitan tässä edelläni lähteneitä? Flow alkoi hiipiä päälle. Sitä ei kestänyt kuitenkaan kauan.  6-8 kilometrin kohdalla oli vastatuulta pitkä pätkä Kehä 1:n humistessa vieressä ja reisissä alkoi tuntua. Plääh. Ei tää nyt niin helppoa ookaan ja missä se luvattu ”kaunis” reitti muka on? Vastatuulesta pois päästyä juoksu helpottui taas ja eräässä mutkassa kannustaneet KPK-ystävät (kiitos Touhotin, Elina ja Lasse!) saivat tossuun lisää vauhtia. Hei. Pari kilsaa enää! Tässä kohtaa sain taivaltaa aika yksin, selkiä ei tullut vastaan eikä kyllä ketään takaakaan. Koko kisan aikana minut oli ohittanut muutenkin vain yksi ainoa juoksija. Loppusuoran häämöttäessä seisoi kadun varressa vielä toinen iso KPK:n sakki kirittämässä ja sitten aukesikin jo maalisuora. Mä tein sen! Ja loppuaika….52:43! Oma ennätys ja sijoitus 17./83. yleisessä sarjassa (jostain syystä N40 sarjaa ei ollut ollenkaan). En voi olla kuin tyytyväinen.

Kuva: Jussi Solastie

Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin  jo siirtymässä mielikuvissani takaisin metsän suojiin. Yhtenä vauhtiharjoituksena kohti Vierumäki Trailia toimii toukokuinen Bodom Trail ja sen yhteislenkeistä toinen juostaan huomenna. Polkutossut on jo kaivettu esiin ja hymy hiipii huulille. Villi lapsi pääsee taas leikkimään metsän siimekseen. Sinne minä kuitenkin kuulun.

Täältä minut tapaa huomenna:

Bodom Trail community run

 

 

Täysillä eteenpäin….ja pakki päälle

Elämä ei aina kulje suorinta polkua pitkin ja välillä lyö varpaansa (isoon) kiveen. Pari viikkoa sitten löytyi se iso kivi. Sitä ennen juoksin suunnitellusti kiihtyviä 1000 metrin vetoja. Ohjelmassa niitä oli merkitty 5 kpl. Ensimmäistä kertaa juoksin vetoja ulkona. Tähän asti olin tehnyt ne turvallisesti matolla, jossa tahti on helppo löytää napista painamalla. Juoksupaikkana oli inhoamani asvaltti, jossa tasainen tonnin pätkä. Kuten arvata saattaa, ensimmäinen veto oli liian kova, 4.51/km. ”Äääh, en pysty kiristämään tahtia enää paljoakaan”, ajattelin. Palauttelun jälkeen seuraavat 4:44 ja 4:38. Seuraavaan päätin pistää kaiken jäljellä olevan ruudin piippuun. Jo juostessa tiesin, että viidettä vetoa ei todellakaan tule. Kaikki peliin ja aika 4:15! Jess!!! Olo oli kuin lottovoiton saaneella.

Ylämäkeä seuraa kuitenkin aina alamäki. Tässä tapauksessa se alkoi jo seuraavana aamuna. Työsuhde-etuna saatu influenssa (B-versio todennäköisesti) pamahti päälle ja kaatoi kuumeisena petiin. Viikon sairastamisen jälkeen paluu kalpeana ja väsyneenä töihin. Juokseminen ei ollut ensimmäisenä listalla, todellakaan. Salaa harmitti. Olihan Helsinki Spring Maran kymppiin enää alle 3 viikkoa.

Kuinka siistiltä tuntuikaan sairastumisen jälkeen ensimmäinen varovainen joogatunti! Siltikin, vaikka pää, poskiontelot ja keuhkot olivat täynnä ektoplasmaa. Lopulta uskaltauduin uimahallin juoksumatolle testaamaan keuhkojen parantumista. Tarkoitus oli juosta 10min lämppä, 3*1000m vedot ja palauttelu. Juoksu-ohjelma unohtui kotiin ja vedin vetojen vauhdit hatusta: 5:00, 4:48 ja 4:36 (joo, ois pitäny olla kutosta ja siitä varovasti kiihtyen. LOL). Sykkeet kuitenkin vain kymmenisen pinnaa normista koholla, ja rasituksen loppuessa laskivat aina nätisti. Kuin siistiä pinkoa matolla Alexi Laihon tahtiin kylmien väreiden juostessa taas selkäpiissä!

Loppuviikko oli ehkä onnekkaastikin työkuvioiden vuoksi enemmän ja vähemmän lepoa juoksusta- vähän tanssia, venyttelyä sekä cxworxia sentään mahtui mukaan. Räkäkin kirnusi vielä onteloissa ja keuhkoissa eestaas. Lauantaina kuitenkin menomonoa vipatti ja agendalla oli keuhkojen tuulettaminen peekoopitkiksellä. Lähdin liikkeelle omaan rauhalliseen tapaani. Hengitys tuntui raskaalta ja mietin mennessäni vielä 4 km kohdalla, että tunnin alitus kympillä voidaan tässä kunnossa unohtaa. Kone kuitenkin lämpesi ( kuten usein ennenkin) 5 km kohdilla ja koska olo tuntui ihan hyvältä, lähdin kuin huomaamatta kiihdyttämään. Syke nousi veekoolle, olo pysyi hyvänä. Kypsyi päätös kokeilla tässä ja nyt, kuinka lähellä tuota tunnin rajaa pääsisin. Yli sen toki, mutta kuinka paljon? Kiihdytin tahtia kilometri kilometriltä ja 8 km kohdalla tajusin, että näin kun jatkan ,tunti alittuu just nyt tänään! Viimeisen kilsan loppupuolikkaan revin loivaan ylämäkeen ja kilometriaika oli 4:48! Loppuaika 58:04 ja vain viimeinen kilometri MK-alueella! Hah! I did it! Siltikin, vaikka keuhkoista kuuluva ääni muistuttaa sammakon kurnutusta 🙂

Loppuun jänis….ei kun koira(jooga)kevennys

 

What are you doing, woman?

Trust me, I’ve done this before….

 

A bird sitting on a tree is never afraid of the branch breaking because her trust is not on the branch but on it’s own wings believe in yourself.

Ei ikinä

Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime postaukseni. Uusia tavoitteita ja uusia näkökulmia elämään. Pieni sairastaminen – ei flunssaa vakavampaa – opetti minulle taas lisää sykkeiden seuraamisesta ja opiskelu on pitänyt myös takapuoleni välillä turhan pitkään tuolissa. Olen sentään ehtinyt juoksennellakin, onneksi. Mutta edetäänpä kronologisesti 🙂 Kerron teille, mitä kaikkea en ikinä pysty tekemään….

En ikinä juokse puolimaratonia, ainakaan asvaltilla

Muistan todistettavasti sanoneeni syksyllä, että ”en ikinä juokse maratonia”…ja ”puolikaskin tuntuu epätodennäköiseltä”. Ja jos pystynkin jatkamaan juoksemista, ei ”selkä ikinä tule kestämään asvalttia”. Never say never. Kaikki ”EI IKINÄ” -tabut ovat puolen vuoden aikan murtuneet yksitellen ja välillä tuntuu, että katson tätä sivustaseuraajana ihmetellen.

Suomen talvi – joka ei kuulu ystäväpiiriini – on kuitenkin pakottanut sahaamaan pitkiksiä tienvieriä (ja luoja paratkoon: Asvalttia pitkin!) koluten. Kilometrit hiipivät lenkki lenkiltä eteeni ja jäivät taakse. Ensin 12 kilometriä, sitten 14, 17, 19….ja lopulta eräänä perjantai-iltana lähdin rättiväsyneenä iltavuoron jälkeen juoksemaan taas sitä ainoaa valaistua kevyenliikenteenväylää, mikä tästä tuppukylästä turvallisesti johtaa pimeyden keskellä yhtään mihinkään. Ajattelin, että tunti ja käännös takaisin. Tunnin kohdalla alla oli 8 ja risat. ”Ääh, vielä vähän…Juoksen sen kymmenen ja puoli, sisulla. Takaisin ei pääse kuin samaa reittiä…” Ja niin seisoin Hyvinkään puolella ja tajusin, että tästä tulee 21km, ellen soita taksia. Takaisin menomatka ei tuntunut raskaalta, selkään ei sattunut ja vauhtikin alkoi kasvaa. Oikeesti? Juoksinko mä just puolikkaan, asvaltilla? Juoksit, ihan itse. Ja ei, tämä ei tapahtunut jollekulle muulle, vaan just sulle!

En ikinä juokse maratonia, enkä ainakaan kilpaa

Juoksin viime vuonna kaksi kilpailua. En siksi, että pitäisin kilpailemisesta. Olen aina inhonnut sitä. Juoksin siksi, että halusin näyttää itselleni. Ensin sen, että pystyn juoksemaan paljain jaloin vaikeammassakin maastossa. Ja sitten vain kokeakseni, miltä tuntuu juosta isommassa tapahtumassa. Halusin aistia luonnon ja juoksemisen tuoman hyvänolontunteen lisäksi, miten suuren massan osana oleminen vaikuttaisi yksinäiseen polkupeikkoon. Vaikutti se. Lähtöalueella vuodatin ensimmäiset kyyneleet ja maalissa loput. Matkan varrella jutustelin monen ihmisen kanssa ja huomasin, että pidin myös tästä. Erilaista, mutta nautittavaa. Taas yksi ”en ikinä” murrettu.

Tämä blogi perustettiin kertomaan matkastani Vierumäki Trailille. Mitä olisi matka ilman välipysähdyksiä? Se olisi siirtymistä paikasta A paikkaan B. Kuin huomaamatta matkaan alkoi ilmestyä väli- ja pidemmän tähtäimen tavoitteita. Ensin syntymäpäivälahjaksi Bodom Trail toukokuussa, tavoitteena juosta puolikas polulla.

Sitten isompikin pommi. Rakas tätini asuu kaukana Havaijilla. Sinne olen suunnitellut matkaa jo viisi vuotta ja tänä kesänä sen piti toteutua. Kuinka ollakaan, täti tietää tämänhetkisen intohimoni. Niinpä sain viestin: ”Tule vasta joulukuussa, juokse Honolulu Marathon”. Joo, just. Minä juoksemassa asvaltilla 42 kilometriä? No, no….wait! Sounds like a good idea, auntie dear. Yup. I just singned up. Siis mitä? ”En ikinä juokse maratonia….”

Minullakin on siis nyt ”kisakalenteri”

• 24.4. HSM 10k
• 5.5. Bodom Trail 21k
• 3.7. Vierumäki Trail 33k
• 11.12. Honolulu Marathon

En ole ikinä painanut näin paljon

En olisi nainen, ellen kamppailisi ainakin joskus painoni kanssa. Tähän asti rasvaprosenttiprojekti on ollut plusmiinus nolla. Ahdisti merkitä joka ikinen suupala jonnekin ruokapäiväkirjaan. Söin kuin hevonen, mitään ei tapahtunut. Päätin henkilökohtaisen valmentajan luvalla heivata Sulamon vähäksi aikaa. Sairastuin flunssaan, makasin sohvaperunana ja söin viisi levyä suklaata. Jo alkoi tapahtua. Kaksi kiloa, kaksi senttiä vyötärölle. Okei, tavoite saavutettu. Olenko tyytyväinen?

Hei, olen keski-ikäinen nainen. En ole IKINÄ (taas se sana) painanut näin ”paljon”. Peilistä näkyy (muka) jenkkakahvat, juoksusortsit kiristävät vyötäröltä. Ei sen näin pitänyt mennä? Uuteen ja tuntemattomaan tottuminen vie aikaa. Sitä onneksi on. Mutta minulle, jolle paino ei ikinä ole ollut ongelma, se tuottaakin nyt mielipahaa. Miksi? Tämä on asia, johon en ollut osannut varautua. Ja tämän myöntäminen tekee tiukkaa. Ajattelin, että tämänkin auki kirjoittaminen auttaisi tunteen työstämisessä. Aika näyttää. Tavoite on kuitenkin saavutettu.

 

Ja tarinan opetus?

Olen aina ajatellut, että kyllä ihminen tietää omat rajansa. Ja varmasti näin onkin, juuri sillä hetkellä. Olen pikkuhiljaa matkalla kuitenkin toisenlaiseen ajatteluun. Suurin este omien haaveiden ja unelmien tiellä on oma mieli. Ja valinnan teet sinä itse. Jäätkö siihen uskoon, että et pysty?  Vai unohdatko pelkosi ja päätät kokeilla kuitenkin? Jos totta puhutaan, mitää menetettävää ei ole.

Valopää matkalla hankikantohöntsälle

Vivobarefoot Trail Freak – sisäänajettu 10k. So far so perfect.

Ihanaa maaliskuuta, Ystävät! Eikä mulle IKINÄ löydy sopivia kenkiä maastorymyyn…. 😉 (TJMotion!)

Mistä tietää, ettei ole palautunut?

Näin taisin kysyä jokin aika sitten henkilökohtaiselta valmentajaltani. Enää ei tarvitse kysyä, nyt tiedän. Seinä ei ole koskaan tullut vastaan, sillä en ikinä ennen ole treenannut juoksua näin paljon. Kaksi viimeistä viikkoa on kilometrejä tullut mittariin 50 viikossa. Viime syksynä juoksin 50 kilometriä nejässä kuukaudessa. Treenin lisäys on siis ollut prosenteissa huikea. Ja koska mitään ongelmia ei tähän asti ollut ollut, pidin itseäni ilmeisesti haavoittumattomana. Ei se kuitenkaan niin ole.

Palataanpa takaisin viime viikkoon. Alla oli yksi viidenkympin viikko ja toinen hyvässä vauhdissa. Perjantaina juoksin sohjossa iltavuoron ja rankan työviikon päälle 17 kilometriä valtavassa flowssa. Tossu kulki märistä sukista ja synkästä räntäsateesta huolimatta. Keskisyke oli sama kuin kaksi kuukautta aiemmin, mutta vauhtia paljon lisää. Jesss! Mä oon niin hyvä, kaikki sujuu!

Voimieni tunnossa sunnuntaina lähdin uuteen koitokseen, tarkoituksena juosta puolikas samalla reitillä kuin perjantain lenkki. Wtf? Sykkeet nousivat samantien pilviin, askel oli raskas ja kaduin koko lenkille lähtöä. Ohjelmaan oli kuitenkin merkitty kaksin tuntia peekoota ja senhän aioin tehdä, vaikka henki menisi. Loppumatkasta kiroilin joka askeleella, kävelin ja kiroilin, kiroilin ja kävelin. Paluumatka oli alamäkeä, mutta tuntui kuin kiipeäisin vuoren seinää ylös. Sain kasaan 15 km ja aikaa kului enemmän kuin kaksi päivää aiemmin 17 kilometrin matkaan. Tältä siis tuntuu, kun ei ole palautunut?

Pikainen neuvottelu valmennusjohdon kanssa ja päätettiin jättää yhden välipäivän sijaan ainakin kaksi. Pelotti jo etukäteen. Mitä jos en jaksaisi sittenkään juosta? Pikku lepo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja juoksu kulkin taas ohjekirjan mukaan. Mikä helpotus!

Tarinan opetus? Nyt tunnistan itsessäni palautumattomuuden aiheuttaman väsymyksen, tukkoisuuden ja sykkeen nousun. Toisella kertaa en raasta enää lenkkiä väkisin loppuun, vaan tajuan levon merkityksen. Kuuntele kehoasi!

Uusia näkökulmia

Olen jo aikaisemmin kertonutkin, että juoksu on minulle meditaatiota. Ehkä juuri siksi polut mutkineen, juurakoineen ja kivineen ovat minulle se rakkain elementti, johon paljaat varpaani haluaisin kuljettaa. Suomessa kuitenkin on olemassa yksi vuodenaika, jolloin tämä ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Uskolliset Minimukseni ovat kuljettaneet minua myös tämän talven paukkupakkasissa. Jopa -18 asteen lukemissa varpaat pysyvät aivan lämpiminä parilla ohuella merinovillasukalla. Pitokin on ollut hyvä. En siis suureksi helpotuksekseni ole joutunut ostamaan goretex- tai nastakenkiä (eikä sellaisia todennäköisesti edes löytyisi niin riisuttuna versiona kuin toivoisin).  Hengityselimet ovat ainoat, jotka ovat pakkasesta kärsineet. Minulla on voimakas taipumus keuhkoputkien supistumiseen kovilla pakkasilla. Hengittäminen tulee silloin hyvin työlääksi.

Niinpä otin ilolla vastaan mahdollisuuden juosta paljain jaloin ja sortseissa pakkasen paukkuessa nurkissa. Tähän tarjoutui mahdollisuus keskellä Espoota, Ratiopharm Areenalla. Aluksi olin toki hieman skeptinen sen suhteen, miten luonnonkauneutta halajava sieluni kestäisi 400 metrin sisäradalla hinkkaamista. Oppaiksi tarjoutui muutama Pintakaasuttelija (Kurkkaa Facebookin ryhmä Kestävyyttä pintakaasulla 24/7).

Ensituntuma mondoon piti ottaa varmuuden vuoksi Feelmaxeilla (mallia Panka, 1.3mm kumipohjalla), mutta parin kilometrin jälkeen olin varma, että pystyisin tähän paljain jaloinkin, joten tossut nurkkaan. Juoksuvauhti karkasi iloisesti jonnekin sfääreihin, vaikka juoksuohjelmassa luki jotain peekoosta. Muutaman päästellyn kierroksen jälkeen jäin tassuttelemaan oppaideni vanaveteen ja sykkeetkin tasoittuivat -jos ei nyt ihan toivotulle tasolle, niin PK2:een kuitenkin. Olin myös yllättynyt siitä, että pidin myös yhdessä juoksemisesta ja juttelemisesta -minä, joka olen tottunut linnunlauluun ja tuulen huminaan ainoina matkaseuralaisinani. 12 kilometriä ovaalilla taittui kuitenkin kuin itsestään.

Lopuksi oli vielä hiukan aikaa hifistellä askelluksen videoimisella. Tarkoituksena selvittää, mitä virheitä askelluksessa on ja olisiko niitä mahdollista omin avuin korjailla. Pyörittelen myös päässäni mahdollisuutta, että juoksisin keväällä jonkin lyhyen kisan täysin paljain jaloin. Vierumäki Trail tulee kuitenkin todennäköisesti kulkemaan tossuilla.

Parhaat mentorini paljasjalkajuoksun saralta löytyvät Facebookin Luomujuoksu -ryhmästä. Heistä Hannu Mieskolainen suostui ystävällisesti auttamaan juoksutekniikkani parantamisessa – iso kiitos! Tässä minulle haastetta:

1. Jalan eteentuonti (lentovaihe) todella matala. Koukista polvea niin, että nilkka nousee korkeammalle 2. Jalan eteenvienti turhan pitkälle, jolloin polven kulma aukeaa lähes suoraksi -> nosta kadenssia 180 askelta/min 3. Edelliseen liittyen paino tulee jalalle painopisteen edessä, jolloin taloudellisuus kärsii 4. Vartalon ja pään asento erinomaiset, eivät kaadu eteen 5. Lantio kippaa hiukan eteenpäin, onkohan lonkankoukistajat lyhentyneet? Videosta havaittua – kandessi matala – kädet saisivat tehdä laajempaa liikerataa, auttaa rytmityksen ja tasapainoon – hartiat ovat erinomaisen stabiilit, eli eivät kierry askeleella liikaa – vartalon asento muutenkin oikein mainio ja tasapinoinen – jalan alastulo näyttää hyvälle – polvi voi ojentua hiukan enemmän takana jättövaiheessa

Kaikkein eniten toivon, että tästä blogista olisi hyötyä ja iloa jollekulle. Haluan rohkaista kaikkia kokeilemaan uusia ja jopa mahdottomalta tuntuvia ajatus- ja toimintamalleja. Nykyään urheilu on alati kiihtyvää kilpavarustelua. Minä uskon, että vähemmälläkin selviää. Kaikkiin vaivoihin ei löydy apua välineistä ja teknologiasta. Ihmiskeho itsessään on ihmeellinen vekotin, sille pitää vain antaa mahdollisuus.

Maukasta Uutta Vuotta 2016!

Uskon puutetta

Mennyt vuosi ei mennyt moneltakaan osin suunnitelmien mukaan. Vuotta rytmitti KELA:n selkäkuntoutus – jonka ensimmäisellä jaksolla olin valmis kyyneleet silmissäni heittämään pyyhkeen kehään. Kävin kuitenkin sitkeästi kuntosalilla ja selän liikkuvuus alkoi parantua, voimaakin tuli lisää syksyllä tehdyn uuden toiminnallisen saliohjelman myötä. Motivaatio kasvoi myös pikkuhiljaa – minusta voisi ehkä sittenkin tulla uudelleen juoksija, ehkä. Kuntoutuksen tavoitteeksi asettamani ”10 kilometrin juoksu onnistuu kivutta” täyttyi keväällä 2015.

Juoksukilometrejä ei kuitenkaan vuodelle kertynyt kuin kuutisensataa – pelko kivun uusimisesta esti minua juoksemasta. Käyntejä uimahallin kuntosalille ja ryhmäliikuntatunneille kertyi vuoden aikana kuitenkin lähemmäs 200, pyöräilykilometrejä myös mukavasti ja elämäni paras Cooper-tulos (2690m) syntyi avojaloin juostuna kesäkuussa. Harjoituspäiväkirjaa katsellessa totesin kuitenkin, että Helsinki City Trailille 17.10. lähdin niinkin huikeat harjoituskilometrit allani kuin keskimäärin 11 km kuukaudessa! Suoranainen ihme siis, että pääsin edes maaliin. Keskisyke matkalla oli 184. Se kertonee jostakin. Juoksin kuitenkin koko matkan hymyssä suin ja maaliin saavuin ilosta kyynelehtien.

City Trailin jälkeen kuitenkin tapahtui käänne, jollaista en ollut osannut odottaa. Sanoin moneen kertaan ääneen, että juokseminen on mukavaa ja sujuukin taas, mutta ”ikinä en tule juoksemaan maratonia, korkeintaan puolikkaan, ja sekin on epätodennäköistä”. En uskonut itseeni. Onneksi joku muu uskoi. Ja nyt olen valmistautumassa liikunnallisen elämäni suurimpaan haasteeseen, Vierumäki Trailin 33 kilometrin matkalle.

Ruokaremontti

Kaiken hässäkän keskellä minulle tarjoutui mahdollisuus kehonkoostumusmittaukseen, jollaisessa olin käynyt kerran aiemminkin. Tuloksia tutkaillessa PT:n kanssa kävi selville, että salitreeni oli selkeästi purrut. Muutama kilo rasvaa oli muuttunut lihakseksi painon pysyessä aivan samana. Rasvaprosentti oli 16,3. Kuntoutuksen viimeisellä jaksolla oli mahdollisuus konsultoida ravitsemusterapeuttia ja hänen ohjeillaan keräillään nyt pientä ”vararengasta”. Hyvänä apuna on Sulamo. Helppokäyttöinen ja antaa mukavasti dataa myös muusta kuin pelkistä kalorimääristä. Itselleni selvisi pienoinen hivenaineiden ja vitamiinien puutos – en käytä juurikaan maitoa enkä punaista lihaa.

Polkua pitkin kohti päämäärää

Matkani oppaiksi on lupautunut joukko innostuneita ja innostavia ihmisiä. Tässä blogissa kerron, millaisia eväitä heiltä saan päästäkseni tavoitteisiini. Henkilökohtainen valmentaja vastaa juoksuvalmennuksesta ja lihaskunnosta. Itse huolehdin kehonhuollosta monipuolisten venyttelyiden ja ryhmäliikunnan tarjonnan avulla.  Henkisen puolen valmennuksesta kerron teille lähiaikoina.

Juoksuohjelmassa on ensi sunnuntain pitkiksen jälkeen alkamassa kevyempi viikko. Sen kunniaksi tänään vähän tassuttelua karvaisen ”terapeutti-valmentajani” kanssa pikkuhiljaa valkoiseksi muuttuvassa metsässä.

Ja koska kylmässä metsässä ei harmikseni enää pysty treenaamaan avojaloin eikä oikein Feelmaxeillakaan, on jalkaan puettava kolmanneksi mieluisin kenkävaihtoehto. NB Minmus. Ainakin näillä keleillä pärjään vielä mainiosti, kunhan jalassa on merinovillasukat ja nilkkoja lämmittävä säärystimet. Mahtavaa alkanutta vuotta kaikille! Uskokaa itseenne! (ja jos ette itse pysty siihen, etsikää joku, joka uskoo)